On myös helppo tehdä samanlainen virhe, jonka feministit tekevät vertaamalla keskivertoa naista poikkeuksellisiin miehiin (esim. kaikkein menestyneimpiin): miehetkään eivät ole yhtenäinen joukko, eivätkä miehet koe toistensa suhteen erityistä solidaarisuutta. Toinen mies on kilpailija.

Poliittisen eliitin miesjäsenelle ei ole hyötyä miesten aseman nostamisesta kriittisesti esille, lähinnä päinvastoin.

Naiset, etenkin feministit, nostavat metelin vääriin asioihin keskittymisestä ja perinteisen herramiesmäisen miesroolin sisäistäneet pitävät tyypillisesti valittajaa naismaisena vätyksenä, jota ei ainakaan kannata äänestää.

– http://mies.asia/

Kuinka tällaiseen epätasa-arvoon on päädytty? Lankaan ovat menneet niin YK ja EU kuin kaikki muutkin (urosten johtamat) demokraattiset organisaatiot. Selityksiä löytyy ihmisen biologiasta. Mainitsen tässä vain yhden eli vallankäytön. Todellista valtaahan käyttävät naaraat hallitsemalla seksiä ja sosiaalista kanssakäymistä. Uroksilla on hallussaan vain muodollisen vallan ohut siivu.

Siksi urosten pitää kuunnella erityisen herkällä korvalla, mitä naarailla on sanottavaa. Ja viime vuosikymmeninähän sieltä on suorastaan huudettu. Valittaminen on naaraiden yksinoikeus. Loogisuus ei näytä olevan lajimme vahvimpia puolia. Siksi on aivan mahdollista meuhkata vain naaraisiin kohdistuvasta väkivallasta, vaikka todellisuus onkin sellainen, että urokset kärsivät väkivallasta naaraita enemmän.

On tietysti jollakin tapaa surullista, että politiikassa pelataan sata kertaa enemmän tunteilla kuin tosiasioilla. Historia osoittaa, että tuloksena on ollut toinen toistaan järkyttävämpiä ihmiskokeita. Enkä nyt mainitse parin Suomen lähistöllä tehdyn mahtikokeen nimeä, koska niistä muistuttaminen on jostakin syystä leimattu mauttomaksi.

Ulkoministeriön valtiosihteeri Teija Tiilikainen väitti viime vuonna, että naisiin ja lapsiin kohdistuva väkivalta sekä seksuaalirikokset ovat Suomen suurin ongelma ihmisoikeusasioissa. Tiilikainen vastasi näin Venäjän (!) arvosteltua Suomen ihmisoikeustilannetta.

Tosiasiassa Suomalaisten viranomaisten mielestä vain naisiin kohdistuva väkivalta on vakava yhteiskunnallinen kysymys ja ihmisoikeusongelma. Lapsetkin on unohdettu, kuten vaikkapa FAS-lasten kohtalo tai poikavauvojen ei-lääketieteellisten ympärileikkausten hyväksyminen osoittavat.

Miehiin kohdistuva väkivalta on Suomessa monin verroin yleisempää kuin naisiin kohdistuva, mutta sitä ei pidetä minkäänlaisena ongelmana. Se ikäänkuin kuuluu asiaan, että mies voi saada turpiinsa kadulla tai kotona. Tasa-arvobrametrin mukaan 4 prosenttia miehistä (naisista vain 2 prosenttia) pelkää joutuvansa väkivallan kohteeksi kotonaan.

Naisten aggressiivista käytöstä on feministipiireissä vain ihasteltu. Henkisen väkivallan merkitys ja laajuus on sivuutettu suomalaisessa väkivaltakeskustelussa täysin. Lisäksi miehiin kohdistuvaa väkivaltaa pidetään populaarikulttuurissa yleisesti huvittavana asiana, etenkin jos väkivallantekijänä on nainen.

Kaikkein typerintä tässä feministihölmöilyssä on se, että jos naisiin kohdistuvaa väkivaltaa oikeasti haluttaisiin vähentää, niin väistämättä myös lapsiin ja miehiin kohdistuvaan väkivaltaan olisi puututtava. Usein, käytännössä lähes aina, on nimittäin niin, että väkivaltaa käyttävä henkilö on itse joutunut väkivallan uhriksi. Hän on oppinut, kantapään kautta, että väkivalta on keino ratkoa ongelmia.

Vaiettu naiseus – projekti, joka on nyt vaiettu kuoliaaksi, todisti, että turvakoteihin hakeutuvista naisista, jotka feministien mukaan ovat vain viattomia uhreja, merkittävä osa on itse väkivaltaisia puolisoaan, lapsiaan ja jopa turvakotien henkilökuntaa kohtaan. Niinpä väkivaltakeskustelussa on järjetöntä ja täysin edesvastuutonta jymähtää feministien mustavalkoiseen, sukupuolitettuun ajattelutapaan. Se ei vastaa todellisuutta, eikä tarjoa keinoja tilanteen korjaamiseen.

Tästä huolimatta olen silti sitä mieltä, että kansallinen nurkkakuntaisuus työhönotossa ei pitkän päälle kannata. Suomi tarvitsee ulkomaista työvoimaa korjatakseen tietyille aloille syntyvää työvoimapulaa sekä vahvistamaan heikkenevää huoltosuhdetta. Suomen vastaavasti pitäisi pystyä kouluttamaan kansalaisensa riittävän hyvin, tai ainakin antaa mahdollisuuden siihen, etteivät suomalaiset työntekijät häviäisi kilpailussa ulkomaalaisille.

Työttömyys on hyvin rakenteellinen ilmiö, eikä se katoa millään keinotekoisilla tempuilla, kuten sen määrämisellä, ketä yritykset saavat ottaa töihin ja ketä eivät.

Vaikka esim Kiinassa olisi halvempaa tehdä mitä tahansa Suomeen verrattuna, se ei tarkoita että Suomessa ei valmistettaisi mitään.

Esim. jos Kiinassa yhden kännykän vaihtoehtoiskustannus on 2 sukkaa ja Suomessa kännykän vaihtoehtoiskustannus on 1,5 sukkaa, kannattaa Suomessa valmistaa kännyköitä ja Kiinassa sukkia ja vaihtokaupalla päästään kummankin valtion tuotantomahdollisuuksien ulkopuolelle, riippumatta siitä onko Kiinassa absoluuttisesti halvempaa valmistaa kännyköitä.

Tuotantovälineet menevät ulkoistuessa jonkin tehokkaamman yrityksen käyttöön. Valitettavaa on, että ihmiset menettävät työpaikkoja mutta samalla uusia työpaikkoja syntyy. Esim Google on nyt ottanut käyttöön erään entisen paperitehtaan tilat.

Ilmeisesti kyseessä oli astetta vanhempi henkilö, sillä minun, tai edes isäni sukupolvi ei tuollaista kuvausta omakseen tunnista. Kyllähän näitä semi-freudenthaleja aina löytyy, mutta heidän uskottavuutensa ei ole parasta luokkaa.

“Savolaisilla on toki oma tribaalikulttuuri, mutta ei omaa kieltä, ei sen kummemmin kansalliskieltä, eikä minkäänlaista kansainvälistä tunnustusta vähemmistöasemasta tai omaleimaisuudesta.”

Aina ei siltä tunnu. Mutta entä sitten vaikkei omaa kieltä ole? Miksi juuri kieli on se, joka määrittää kansan? Huomioon on otettava myös se, että valtaosan ruotsinkielisten elämään kuuluu suomi ja sen puhuminen. Onko suomenruotsalaiset tunnustettu kansainvälisesti omaksi kansakseen? Ei ole, vaan nimenomaan osaksi suomalaisia.

“Perinteinen suomenruotsalaistulkinta perustuslaista (Axel Lille, Tore Modeen, etc) lähtevät siitä, että Suomessa kaksi perustuslaillisesti tasa-vertaista kansallisuutta, jolla kummallakin on kansalliskielen asema.”

Perinteinen suomenruotsalaisuustulkinta? Älä jaksa naurattaa. Vähän sama kuin minä kutsuisin suur-suomalaista heimoaatetta “perinteiseksi suomalaistulkinnaksi”.

“Savolaisilla ei ole minkäänlaista kulttuuri-autonomiaa, kuten suomenruotsalaisilla (omakielinen koulutus + laaja kolmannen tason kansalaisyhteiskunta). Perustuslaissa ei savolaisten osalta ole mitään viitteitä savolaisista kunnista ja niiden kulttuurillista integriteettiä vaalivasta territoriaalisprinsiipistä, joka suomenruotsalaisten osalta mainittiin selvästi vanhan valtiosäännön 50 pykälässa, sittemmin 122 pykälä, joka uudelleen muotoiltiiin vuonna 1999, mutta, jonka sisältö perustuslakivaliokunnan (grundlagutskottet) tuoreen tulkinnan mukaan (Kokkola kiista) vastaa vanhaa.”

Eli sinusta kansa on kansa vasta kun sillä on juridinen erityisstatus? Se, että suomenruotsalaisilla on erityisasema, ei missään nimessä oletusarvoisesti tarkoita, että suomenruotsalaiset olisivat oma kansa.

“Lisäksi savolaiset eivät nauti minkäänlaista kansainvälistä vähemmistösuojaa, toisin kuin suomenruotsalaiset, jotka kansalliseksi vähemmistöksi sekä Unescon että Euroopan neuvoston puolesta.”

Lue ylempää mitä kirjoitin juridisesta asemasta.

“Joten Tore Modeenin sanoin, nationality on eri asia kuin citizenship. Idea siitä, että valtiossa olisi vain yksi kansallisuus on tietenkin täysin arkaainen, hegelistinen jäänne.”

Tietenkin valtiossa voi olla enemmän kuin yksi kansallisuus, mutta tämä ei oletusarvoisesti tarkoita, että suomenruotsalaiset olisivat oma kansansa. Ajattelutavassasi on valitettavan paljon jäänteitä 1930-luvun arkaaisesta ajattelusta. Sääli, sinänsä.

””På alla plan skall Svenskfinland som alltmera bleknat till en abstrakt vision göras till ett mentalt och kulturellt landskap i Sverige” Professor, Bo Lönnqvist, HBL, 19.11, 2008.”

Aivan, siitä pitäisi tehdä. Lönnqvist ei siis kuvaa tilannetta, muuten kuin että Svenskfinland on konkreettisena käsitteenä himmennyt, deskriptiivisesti.

Alla oleva sitaatti on siis Helsinkiläisen suomenruotsalaisen, edesmenneen (2005) kansainvälisen oikeuden professorin Tore Modeenin artikkelista, “The cultural rights of Swedish ethnic gruop in Finland”.

Savolaisilla on toki oma tribaalikulttuuri, mutta ei omaa kieltä, ei sen kummemmin kansalliskieltä, eikä minkäänlaista kansainvälistä tunnustusta vähemmistöasemasta tai omaleimaisuudesta.

Perinteinen suomenruotsalaistulkinta perustuslaista (Axel Lille, Tore Modeen, etc) lähtevät siitä, että Suomessa kaksi perustuslaillisesti tasa-vertaista kansallisuutta, jolla kummallakin on kansalliskielen asema.

Savolaisilla ei ole minkäänlaista kulttuuri-autonomiaa, kuten suomenruotsalaisilla (omakielinen koulutus + laaja kolmannen tason kansalaisyhteiskunta). Perustuslaissa ei savolaisten osalta ole mitään viitteitä savolaisista kunnista ja niiden kulttuurillista integriteettiä vaalivasta territoriaalisprinsiipistä, joka suomenruotsalaisten osalta mainittiin selvästi vanhan valtiosäännön 50 pykälässa, sittemmin 122 pykälä, joka uudelleen muotoiltiiin vuonna 1999, mutta, jonka sisältö perustuslakivaliokunnan (grundlagutskottet) tuoreen tulkinnan mukaan (Kokkola kiista) vastaa vanhaa.

Lisäksi savolaiset eivät nauti minkäänlaista kansainvälistä vähemmistösuojaa, toisin kuin suomenruotsalaiset, jotka kansalliseksi vähemmistöksi sekä Unescon että Euroopan neuvoston puolesta.

Joten Tore Modeenin sanoin, nationality on eri asia kuin citizenship. Idea siitä, että valtiossa olisi vain yksi kansallisuus on tietenkin täysin arkaainen, hegelistinen jäänne.

“The concept of nation has a different significance as meaning of a population group or an ethnic community, irrespectively of its organization. For instance, the Swedes of Finland, with their distinctive language and culture form a nationality which under the Finnish constitution shall enjoy equal rights with the Finnish nationality”.

”På alla plan skall Svenskfinland som alltmera bleknat till en abstrakt vision göras till ett mentalt och kulturellt landskap i Sverige” Professor, Bo Lönnqvist, HBL, 19.11, 2008.