Uraania riittää ydinsähkön tekoon

Kotkan vihreiden hallituksen jäsen, Antti van Wonterghem kirjoitti 25.1. energiantuotannosta, antaen jälleen kerran ymmärtää, että ydinvoima on suuri saatana. Räikeimmin silmiini pisti suoranainen valehtelu uraanin riittävyydestä.

Maapallolla on yhteensä noin 63 biljoonaa tonnia uraania. Tällä hetkellä käytettävissä olevia tunnettuja malmivarantoja on noin 4,7 miljoonaa tonnia, mikä riittää nykyisellä kulutuksella noin 85 vuodeksi. Yhdysvaltain energiaministeriön mukaan toistaiseksi löytämättömiä ja hyödynnettäviä uraanivaroja on kuitenkin maankuoressa ainakin 90 miljoonaa tonnia, mikä riittäisi sadoiksi vuosiksi.

On myös selvää, että mitä korkeammaksi uraanin hinta nousee, sitä köyhempiä varantoja voidaan hyödyntää. Arvioiden mukaan uraanin hinnan kaksinkertaistuminen kasvattaisi hyödynnettävät uraanivarat kymmenkertaisiksi ja kolminkertaistuminen noin 300-kertaisiksi. Tämä kehitys ei edes nosta merkittävästi ydinsähkön hintaa, sillä raakauraanin osuus ydinsähkön hintarakenteesta on vain pari prosenttia.

Tämän lisäksi useat reaktorityypit voivat hyödyntää jo käytettyä ydinpolttoainetta ja purettujen ydinaseiden materiaalia. Tällä hetkellä noin 40 prosenttia maailman ydinsähköstä tuotetaankin mainituilla kaivostoimintaa kaipaamattomilla polttoainevarannoilla. Esimerkiksi Olkiluodon kolmosreaktori, malliltaan EPR, pystyy hyödyntämään tätä niin kutsuttua MOX-polttoainetta.

Jos taas hyödynnämme, esimerkiksi hyötyreaktorien avulla, tavallisen U-235:n (0,7 % maankuoren uraanista) lisäksi myös U-238:aa (99,3 % maankuoren uraanista) ja toriumia, riittää ihmiskunnalla ydinpolttoainetta sen hamaan loppuun saakka.

YK:n ilmastonmuutospaneeli IPCC:n mukaan fossiilisten polttoaineiden osuuden pieneneminen maailman energiantuotannossa 30 viime vuoden aikana on johtunut pääasiallisesti ydinvoiman käytön lisäämisestä. IPCC:n mukaan ydinvoimateknologian potentiaalinen merkitys ilmastonmuutoksen torjunnassa on merkittävä.

Vaikka vihreiden energiapolitiikka näyttääkin perustuvan jyrkän dogmaattiseen ydinvoimavastaisuuteen, ei muulla maailmalla ole varaa sortua samaan. Kaikki keinot ilmastonmuutoksen vastaiseen taisteluun on arvioitava objektiivisesti eikä hylätä luulojen ja aatteellisten uskomusten vuoksi.

Zachris Haaparinne

Jyväskylä

Julkaistu Kymen Sanomissa 4.2.2010

Miesasiamiesten normittamisesta

Moni varmasti tuntee, omakohtaisestikin, toteamuksen “no jos se kerran on ilmaista.” Näin minäkin ajattelin, kun päätin tilata demarinaisten jäsenlehden, Dooriksen, ilmaisnäytteen. Halusin nähdä mitä syntyy, kun sekoitetaan feminismi ja imagovasemmistolaisuus keskenään. Ja kuten arvata saattaa, eihän siitä mitään hyvää tosiaan seurannut. Seuraavaksi analysoin erästä lehden artikkelia, eritellen mikä meni pieleen ja miksi.

Ensimmäisenä, joskaan ei ainoana, silmiin pisti lehden päätoimittajan, Sonia Melttin, kirjoittama artikkeli, “Vihaiset miehet keskustelupalstoillaan”. Ja kuinkas muutenkaan, miesasiamiehet niputettiin yhteen ja leimattiin sovinistisiksi, aggressiivisiksi, misogyynisiksi, homofobisiksi, rasistisiksi ja onnistuttiin maahanmuuttokritiikkikin leimaamaan miesasiamiesten kollektiiviseksi ominaisuudeksi.

Uskottavuuden nostamiseksi ja todenperäisyyden todistamiseksi siteerattiin kaiken maailman asiantuntijoita, kuten Anne Moilasta ja erästä kirjoittajan naistutkimusta opiskelevaa feministiystävää. Kyllä teki melkein mieli nostaa kädet pystyyn ja antautua. Niin ylitsepursuavaa oli artikkelin asiantuntevuus kaikkine näine asiantuntijoineen.

Kirjoittajan feministiystävä osasi muun muassa kertoa, että tämä niin kutsuttu miesaktivismi johtuu siitä, kun miesten valta on murtumassa, niin miehet ovat kusi sukassa, kun eivät saa enää tehdä mitä huvittaa. Osasipa tämä naistutkimusta opiskeleva myös kertoa, että tällainen kusisukkailu on aivan turhaa ja aiheetonta: ovathan feministit miestenkin vapauttajia.

Artikkelin pääasiallisena metodina toimikin yksittäisten viestien poimiminen muun muassa Miesten tasa-arvo ry:n keskustelupalstalta, niiden irrottaminen asiayhteydestä ja julkinen paheksunta. Mitään vasta-argumentteja ei esitetty, vain paheksuttiin, paheksuttiin ja paheksuttiin vielä vähän lisää. Ja sitten tietenkin myös kauhisteltiin: ajatella, miten joku voi olla oikeasti tätä mieltä? Ajatella, maailmasta löytyy ajatusmaailmaltaan muunlaisiakin ihmisiä kuin feministejä. Enpä olisi arvannut!

Mutta minkälaisia miesasiamiehet sitten todellisuudessa ovat? Selvää on, että normittaminen yhteen muottiin on naurettavaa. Miesasiamiehiä on löytyy kaikista puolueista, erilaisista lähtökohdista ja eri aatesuunnista. Mitään aatteellisesti yhtenäistä ryhmää ei ole. On vain joukko yksilöitä, joita yhdistää useimmiten vain se, että he ovat huolestuneet miesten asemasta. Ja syystäkin ovat.

Jo pelkästään tästä syystä on typerää niputtaa miesasiamiehet kokonaisuutena rasistiseksi ja naisvihamieliseksi ryhmäksi. Varmasti näitä misogyynisiä sovinistejakin löytyy, mutta kuten logiikan oppikirjat tapaavat muistuttaa, yksittäistapauksien pohjalta yleistäminen on argumentaatiovirhe.

Koska miesasiamiehet ovat hajanainen ryhmä, kuten mainittu, en koe voivani puhua muiden kuin itseni puolesta. Mutta koska minutkin on usein miesasiamieheksi nimetty, kerrotaan minkälainen minä olen:

Olen liberaali humanisti. Minusta jokaisella on oikeus tehdä mitä tahansa, kunhan se ei vaikeuta muiden mahdollisuuksia toteuttaa omaa vastaavaa oikeuttaan. Kannatan aborttioikeutta, kannatan rekisteröidyn parisuhteen nostamista tasavertaiseksi avioliiton kanssa, kannatan Euroopan unionia enkä puolla kuolemantuomioita. Minusta mies voi itkeä ja jäädä kotiin lapsia hoitamaan olematta huono mies. Edustan näitä arvoja vilpittömästi enkä vain puheiden tasolla.

Sitten on tietenkin se vihaisuus, josta olen saanut usein huomautuksia. Kyllä minä vihainen osaan olla, sitä en kiellä. Tässä blogissa ei juurikaan ihailevia tai positiviisia kannanottoja tuoda julki. Mutta miksi toisinkaan? Jos joku sanoo asiat siten kuin minäkin ne näen, miksi ihmeessä kirjottaisin tekstin, jossa erittelen jokaisen argumentin kohdalla kuinka olen samaa mieltä? Kaikki argumentatiivinen ja oleellinenhan on jo sanottu – miksi siis toistaisin saman uudestaan?

Samaa logiikkaa noudattaen voi myös johtaa vastauksen kysymykseen, miksi en erityisemmin blogissani kirjoita positiivisista asioista. Miksi kirjottaisin? Positiiviset asiathan ovat jo hyvin, ei niitä tarvitse muuttaa. Asia on tietenkin eri jos joku uhkaa muuttaa näitä hyviä asioita. Mutta jos ei, miksi kirjoittaisin että tämähän on vallan hyvä asia ja toistelisin sitä samaa minkä kaikki jo tietävät?

Aivan kuten en minäkään, eivät myöskään nämä muut “netin vihaiset miesasiamiehet” varmaankaan luonnostaan mitään vihaisia ihmisiä ole. Tuskin se mikään geneettinen ominaisuus on. Olen ymmärtänyt, että sellaisen väittäminen olisi rasismia.

Kyse on jostain aivan muusta. Nimittäin siitä, että kaiken maailman naisasialehdet, Doorikset ja Tulvat, soniamelttimäiset kirjoittajat ja turhat artikkelit siitä, kuinka miesasiamiehet ovat säälittäviä runkkareita ja mantrat siitä kuinka feminismi on tasa-arvoa aiheuttavat suunnattoman määrän sitä itseään, vitutusta. Miten joku voi olla niin autuaan kritiikitön omaa aatettaan kohtaan, että jaksaa päivästä toiseen suoltaa samaa aatteellista roskaa? Miksi? Jos sulkee silmänsä ja korvansa, kannattaisi sulkea myös suunsa. Yhteisen edun nimissä, vaikkapa.

Näinpä, ottaen huomioon, etten kirjoita kaikkea mitä ajattelen, vaan pääasiallisesti sellaista mikä minua vituttaa, on aivan turha yrittää maalailla kuvaa persoonastani tämän blogin perusteella. Kyllä, olen provokatiivinen ja osaan turhautua, mutta nämä ovat vain se kuuluisa toinen puoli totuudesta.

Miesasiamiesten leimaaminen vihaisiksi ja säälittäviksi sovinistirasistijunteiksi ei ole sen hedelmällisempää tai todenmukaisempaa kuin feministien kollektiivinen leimaaminen puutteessa eläviksi vanhapiioiksi. Typerää, asiaankuulumatonta ja ennen kaikkea argumentaatiovirhe.

Päättäisinkin tämän vuodatuksen, hieman yllättäen, Anne Moilasen sitaattiin, jota myös mainitussa Dooriksen artikkelissa siteerattiin. Vain ja ainoastaan lihavoituja kohtia on muutettu.

“Feministien taantumukselliset voimat herättävät miesasiamiehissä suoranaista inhoa, turhautumista ja suoranaista epätoivoa. Kukaan tai mikään ei ole yhtä sinnikäs kuin misandrinen naisasianainen. Perinpohjaisistakaan keskusteluista näiden naisten kanssa ei ole todistettavasti mitään hyötyä. — On olemassa jokin raja, kuinka kauan idioottien kanssa kannattaa keskustella. Nyt tuo raja on tullut vastaan. Tämä lehti hyökkää avoimesti feministiaktivisteja vastaan pyrkien osoittamaan, miten vanhanaikaisia, vääriä ja suorastaan vaarallisia monet heidän väitteensä ovat.”

Kaikkia ajatuksia ei tarvitse lausua ääneen

Lääkärit tapaavat kehottaa ihmisiä pidättäytymään liiallisesta suolan käytöstä ja pysymään erossa kolesterolista. Syy tähän on, että nämä nostavat verenpainetta ja tukkivat suonia, kunnes ne lopulta voivat sanoa riks, raks ja poks. Sitten ei ole kivaa – ei uhrilla, ei omaisilla, ei kellään. Mutta usein näistä asioista puhuttaessa unohdetaan, etteivät nämä ole ainoat tekijät, jotka voivat nostaa verenpaineen vaaralliselle tasolle. Väittäisin, että samaan kykenevät myös kolumnit.

Näin esimerkiksi Kaarina Hazardin tuoreen Iltalehden kolumnin kohdalla. Raapustuksessaan Hazard kutsui vastikään kuollutta Tony Halmetta möhkäleen muotoiseksi kotieläimeksi ja vitsiksi, niskamakkaraksi, aivovammaiseksi, mulliksi, elukaksi ja kuohituksi mahtisonniksi. Totesipa myös, että tajusipahan Halme kuolla ja niin sietäisi Matti Nykäsenkin. Onhan Matti jo niin nähty.

Toki kolumnissa oli asiaakin, sitä en kiistä. On ollut huvittavaa seurata kuinka samat ihmiset, etenkin useat puoluetoverit, jotka aikanaan kirosivat Halmeen syvimpään helvettiin puolueen imagon pilaamisesta, nyt ylistävät “katujen sankaria”. Samoin toimi sama media, joka tahkoi miljoonia naurattamalla kansaa Halmeen kustannuksella.

Sananvapaus ei kuitenkaan tarkoita, että saa sanoa mitä tahansa. Myös tämä oikeus on Suomen rikoslain alainen, jonka mukaan kunnianloukkaus on rikos. Kunnianloukkaukseksi laki määrittelee halventavan tiedon levittämisen. Törkeäksi kunnianloukkaukseksi teko muuttuu, mikäli “1. rikos tehdään joukkotiedotusvälinettä käyttämällä tai muuten toimittamalla tieto tai vihjaus lukuisten ihmisten saataville taikka 2. aiheutetaan suurta tai pitkäaikaista kärsimystä taikka erityisen suurta tai tuntuvaa vahinkoa.”

Tämän lisäksi Hazard loukkasi kirjoituksellaan myös räikeästi journalistien ammattietiikan säännöstöä. Julkisen sanan neuvoston journalistin ohjeiden mukaan kun jokaisen ihmisarvoa on kunnioitettava (26. ohje) ja “sairaus- ja kuolemantapauksista sekä onnettomuuksien ja rikosten uhreista uutisoitaessa on aina noudatettava hienotunteisuutta” (28. ohje). JSN:n mukaan nämä ohjeet koskevat kaikkea journalistista työtä – siis myös kolumneja.

Kuinka hienotunteista oli haukkua juuri kuollutta möhkäleen muotoiseksi aivovammaiseksi kotieläimeksi? Tai todeta, että ymmärsihän se vihdoin kuolla? Kyllähän kuollutta helppo lyödä on, mutta niin on lastakin. Siitä huolimatta kaikki ymmärtävät, ettei lasta tulisi lyödä – oli se kuinka helppoa tahansa.

Erityisen koomiseen valoon Hazardin Halme-kolumni asettuu, kun otetaan huomioon, että sen kirjoittaja on aktiivi feministisessä Naisasialiitto Unionissa, jonka mukaan “kaikki ihmiset ovat keskenään samanarvoisia, vaikka kaikki eivät ole samanlaisia.” Järjestön mukaan on väärin arvioida ja arvottaa naisia ulkonäkönsä perusteella. Luulisi saman koskevan myös miehiä. Vai mahtaako koskea sittenkään?

Kolumnin poijittua 120 kantelua Julkisen sanan neuvostolle, alkoi Hazard selitellä kolumniaan. Ei kuulemma kirjoittanut Halmeesta, vaan mediasta ja siitä miten media Halmeeseen suhtautui. Helppohan se on vedota ironiaan ja mediakritiikkiin huomattuaan, että nyt ei mennyt kaikki aivan putkeen. Mutta “ette vain ymmärrä”-asenne on pelkureille, jotka eivät uskalla kantaa vastuuta sanoistaan. Ja pelkureiden ei kuulu kirjoittaa lehtiin.

Vaikka Hazardin kolumnin tarkoitus olikin häpäistä Tony Halme ja kenties myös media, tuli kirjoittaja loppujen lopuksi häpäisseeksi vain ja ainoastaan itsensä. Kuten vanha sanonta toteaa, välillä puhuminen on hopeaa ja vaikeneminen kultaa.

Zachris Haaparinne
Sudeettikeravalainen, opintopakolainen ja filosofian ylioppilas

Julkaistu Keski-Uusimaassa 18.1.2010

Queer- ja lesbotutkimus

Kuten aiemmin olen kyseenalaistanut naistutkimuksen ja kriittisen miestutkimuksen uskottavuuden niiden aatteellisten siteiden johdosta, kyseenalaistan myös queer- ja lesbotutkimuksen samasta syystä. Pohjaahan se nimenomaan oppinsa homoliikkeeseen ja lesbofeminismiin. Kyseenalaista on myös tieteenalan toiminnallisuus poliittisessa ja yhteiskunnallisessa mielessä. Tekstin viitekehyksenä toimii Tuula Juvosen luento (Jyväskylän yliopiston NAOP101, 3.11.2009) aiheesta.

Yksi esimerkki tästä toiminnallisuudesta ja tavoitteellisuudesta on tavoite ”ensisijaistaa nainen, myös seksuaalisessa mielessä.” Toisin sanoen, tieteenala ei edes pyri tasa-arvoon, vaan tahtoo tehdä miehille saman, mitä naisille on tehty historiallisessa perspektiivissä.

Toisaalta etenkin varhainen lesbofeminismi tuntuu olevan muutenkin varsin katkeraa. Sen mukaan lesboilla on syytä olla miesvihaajia ja heteronaisilla syitä vihaan on vieläkin enemmän. Toisin sanoen, viha on sen motivoija ja vihalle se antaa myös oikeutuksensa.

Tämän lisäksi on myös sinänsä koomista huomata, kuinka valitettavan kaksinaismoralistiseen retoriikkaan tieteenala sortuu. Virallisesti se, yhdessä muiden naistutkimuksen osa-alueiden kanssa, kyseenalaistaa normit ja normittamisen. Lesbofeminismi on kuitenkin pohtinut sitten ”seksisotien” (1982-) alkamisen jälkeen minkälainen on oikea lesbo.

Osan mukaan oikea lesbo on niin kutsuttu ruutupaitalesbo ja muut sen sijaan vain sekundalesboja. Osa taas loi ja luo yhä toisenlaisia normeja, mutta merkittävää on, että ne kaikki ovat normeja, joita käytetään normittamiseen ja kategorisointiin. Luennoitsijan köyhähkönlainen puolustus tälle oli, että ”heteronormatiivisuus on homonormatiivisuutta laajempi ilmiö.” Kuten kaikki kriittiseen ajatteluun kykenevät varmaan käsittävät, kyse on silti samasta tuomittavasta normittamisen logiikasta.

Suurta huvittumista herätti myös queer-tutkimuksen määritelmät lesbolle ja lesboudelle. Määritelmistä surkuhupaisin lienee ollut väite, jonka mukaan kaikki naiset ovat lesboja, koska lesboseksuaalisuus on sitä, että nainen tukee toista naista millä tahansa tasolla. Kyse on siis niin kutsutusta poliittisesta lesboudesta, valitusta eli sosiaalisesta lesboudesta.

Seksuaalisuus sosiaalisesti valittuna konstruktiona on tietenkin tieteelliseltä kantilta tarkasteltuna täysin naurettava ajatus. Seksuaalisuus ei ole millään tasolla valittua, vaan tutkitusti synnynnäistä – siis biologista. Eräät tutkimukset osoittavat esimerkiksi, että homoseksuaalisten miesten hypotalamus on samankokoinen kuin naisilla eli pienempi kuin heteromiehillä (Simon LeVay 1991). Toiset tutkimukset taas kertovat, että homomiesten aivokurkiainen olisi paksumpi kuin heteromiehillä (Allen&Gorskin 1992) ja jotkin tutkimukset jopa antavat viitteitä siitä, että homoseksuaalisuudella voisi olla perinnöllisiä ominaisuuksia (Pillard&Weinrich&Bailey 1991 ja 1993).

On myös vahvoja syitä uskoa, että homoseksuaalisuus olisi kehittynyt sikiöaikana, äidin tuottaessa poikasikiöön vasta-ainetta, joka vaikuttaa aivojen maskulinisoitumisprosessiin. Viitteitä tästä antaa muun muassa korrelointi homoseksuaalisuuden ja vanhempien veljien määrän välillä. Näin veljistä nuorimmainen altistuisi suurimmalle vasta-aineannokselle. Merkittävää lisäpainoa teorialle tuo myös se, että vastaavaa korrelointia veljesten kesken ei esiinny, mikäli ”veli” on adoptoitu. (viite 1 ja 2)

Entä väittävätkö seksuaalisuuden sosiaalisuuden puolustajat, että myös eläinkunnan homoseksuaalit yksilöt valitsevat homoseksuaalisuutensa tai erityisemmin kasvavat siihen ympäröivän ympäristön takia? Oli lopullinen biologinen tekijä mikä tahansa, on selvää, ettei seksuaalisuuden sosiaalisuutta tue yksikään tieteellisen validi todiste, vaan ainoastaan puhtaan aatteellinen retoriikka.

Toinen määritelmä lesboseksuaalisuudelle oli, etteivät lesbot ole naisia, koska nainen sanana sisältää aina viitteen riippuvuudesta miehiin. Lesbo on siis ”nainen”, joka ei ole riippuvainen miehistä millään tasolla, vaan toimii yhteistoiminnassa vain toisten naisten kautta.

Vähintäänkin yhtä kyseenalainen on queer-tutkimuksen tulkinta, jonka mukaan heteroseksi on oletusarvoisesti naisen alistamista. Ensinnäkin tällainen moralisointi ja toisten asioihin puuttuminen on jokseenkin yhtä naurettavaa kuin jos heterot ilmaisisivat kantansa, että heistä lesboseksi on typerää, rumaa ja iljettävää. Jokainen pitäköön huolensa omista asioistaan. Toisekseen en voi mitenkään allekirjoittaa väitettä heteroseksin oletusarvoisesta sovinistisesta alistamisesta. Millä ihmeen logiikalla heteroseksi alistaa naista naisen tahdon vastaisesti? Vai kuvittelevatko naistutkijat taas tapansa mukaan tietävänsä miten naiset oikeasti ajattelevat, kysymättä asiaa näiltä naisilta itseltään?

Summa summarum. Tieteenalan uskottavuus on tieteellisen objektivisuuden asteikolla olematon ja on vähintäänkin kyseenalaista, että ainetta voidaan ylipäätään yliopistossa opettaa.

Lähteet ja viitteet

1. Brian S. Mustanski, Meredith L. Chivers, J. Michael Bailey. A Critical Review of Recent Biological Research on Human Sexual Orientation, s. 119

2. Anthony F. Bogaert, 2006. Biological versus nonbiological older brothers and men’s sexual orientation

Kirjoitus on osa (8/8) mainitun johdantokurssin oppimispäiväkirjasuoritusta, jolla kirjoittaja sai alimman kurssilla myönnetyn arvosanan, vaikka teki moninkertaisesti työn suhteessa vaadittuun. Sattumaako?

Naistutkimus ja biologinen sukupuoli

Tuula Juvonen käsitteli luennolla (Jyväskylän yliopiston NAOP101, 10.11.) sukupuolen rakentumista väittäen sukupuolieroja ensisijaisesti sosiaalisiksi eikä biologisiksi. Tulen seuraavaksi tarkastelemaan tätä naistutkimuksessa hyvin yleistä ajatusta kriittisen tieteelliseen sävyyn, osoittaen teorian aukot ilmeisiksi.

Pääasiassa luennon anti pohjautui beauvoirilaiseen sukupuolikäsitykseen, jonka mukaan sukupuolet ovat, kuten jo mainittu, sosiaalisesti rakentuneita. Teoria jättää biologiset tosiseikat täysin huomioitta, vaikka niiden vaikutusta ei tieteessä saisi sivuuttaa.

Luennoitsijan sentään tunnustaa erään biologisen tosiseikan: naisen sukusolut ovat lajista riippumatta suuremmat kuin uroksella. Onnettomaan retoriikkaan sortuen, kysyi hän kuitenkin heti perään “ovatko sukusolut syy maksaa toisille isompaa palkkaa”? Eivät tietenkään ole, mutta muun muassa sukusolujen määrien poikkeavuudet saattavat itse johtaa naisia aloille (esimerkiksi hoiva-alalle), joilla maksetaan keskimäärin vähemmän palkkaa kuin toisilla, miesvaltaisilla aloilla. Keskivertoisesti naiset saavat samasta työstä samalla työpaikalla kuitenkin saman verran palkkaa kuin miehet (viite 1).

Todellisuudessa biologisia eroja on huomattavasti enemmän kuin luennoitsija tahtoo aatteellisessa kiihkossaan nähdä. Tutkimusten mukaan esimerkiksi naiset, joiden aivot ovat sikiövaiheessa muodostuneet miesten aivojen tapaan, pitävät enemmän perinteisistä “miesten asioista”, kuten leikkijunista ja muista teknisistä harrastuksista. Kuvatunlaisen aivojen tilan aiheuttaa naisilla lisämunuaisen liikakasvu. Psykologian professori Sheri Berenbaum huomasi tutkimuksissaan, että kyseiseen ryhmään lukeutuvat tytöt omasivat edelleen paremman avaruudellisen hahmotuskyvyn, olivat kiinnostuneempia urheilusta ja suosivat enemmän pojille ominaisia leluja, vaikka heitä hoidettiin korjaavalla hormonilääkityksellä. (viite 2)

Samaa tarinaa kertovat myös muut tutkimukset. Uraauurtavien tutkimusten mukaan tyttövauvat valitsevat luonnostaan vauvaleluja, kun poikavauvat taas autoja (Alexander 2009, viite 3). Sama ilmiö on havaittu myös apinavauvojen kohdalla (Alexander&Hines 2005, viite 4).

On myös vahvistettu, että miesten ja naisten aivot ovat rakenteiltaan toisistaan poikkeavat tietyiltä osin. Naisten aivoissa on muun muassa kymmenen kertaa enemmän valkoista massaa, kun taas miehillä on 6,5 kertaa enemmän harmaata massaa verrattuna naisiin (Haier 2005, viite 5). Näiden aivojen strukturaalisten ja käyttöön liittyvien erojen on todettu vaikuttavan yksilöiden ja sukupuolten käyttäytymiseen ja ovat siten pitkälti sukupuoliroolien aiheuttajat (Baron-Cohen 2004).

Kaikki nämä biologiset tosiseikat naistutkijat kieltävät tai ohittavat, vaikka biologinen todistusaineisto on kiistatonta. Syy tähän lienee, kuten ensimmäisessä kirjoituksessani ilmaisin, poliittisten motiivien aiheuttama älyllinen epärehellisyys ja pseudotieteellinen tarkoitushakuisuus. Ne faktat, jotka eivät palvele naistutkimuksen ideologisia päämääriä, sivuutetaan.

Luennoitsijan mukaan on myös olemassa useampia sukupuolia kuin vain kaksi, sillä geenien aiheuttamat kehitysprosessin eivät aina kulje niin kuin on tarkoitus. Mitä nämä “muut sukupuolet sitten ovat?”, siihen ei vastausta saatu. Entä miten tämä osoittaa, että sukupuoli on sosiaalinen konstruktio?

Luennoitsija otti esimerkiksi myös eläinmaailman ja väitti sen sukupuolten olevan epävakaampia ja siten osoitus sukupuolen sosiaalisuudesta. Mainitun mukaan ihmismaailmassa perheen muodostaa mies ja nainen, kun taas eläinmaailmassa esimerkiksi homoseksuaalinen pingviinipari voi ottaa munan haudottavaksi.

Aina löytyy poikkeuksia eivätkä sukupuolierot ole aina absoluuttisen stereotyyppisiä. On kuitenkin tärkeä muistaa suuri kuva: tavallinen “pingviiniperhe” koostuu uroksesta ja naaraasta, joiden roolit ovat toisistaan poikkeavat. Mikäli sukupuoli olisi sosiaalinen, ei tällaisen pitäisi olla mahdollista. Voimme kuitenkin olettaa, etteivät pingviinit ole katsoneet patriarkaattisen normittavia luontodokumentteja BBC:ltä.

Tietenkin on selvää, että myös sosiaalisilla konstruktioilla on vaikutusta sukupuolten mallien rakentumiseen. Ihminen on sosiaalinen eläin ja siten altis myös sosiaaliselle paineelle ja normeille. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että sosiaaliset konstruktiot voitaisi nimetä sukupuolten erilaisten käytösten ja ominaisuuksien ainoaksi tai edes oletusarvoisesti ensisijaiseksi aiheuttajaksi.

On myös luonnollisesti tuomittavaa vaatia yksilöiltä heidän sukupuolensa perusteella sukupuolelleen stereotyyppistä käytöstä. Jokainen on yksilö eikä biologia ole oikeutus päättää minkä mallin mukaan yksilön on toimittava. Naistutkimuksen suurimpia harha-askeleita asian tiimoilta onkin sukupuolten erojen tarpeeton politisointi. Biologian tehtävä kun ei ole kertoa miten ihmisten pitää toimia, vaan miksi, biologian näkökulmasta, ihmiset toimivat kuten toimivat. Sukupuolten käyttäytymismallien eroavaisuuksien selittäminen biologisesti ei siis ole, kuten naistutkijat usein tahtovat virheellisesti ymmärtää, pyrkimys normittaa ihmisiä, vaan ainoastaan selittää ihmistä. Biologia kun on deskriptiivinen tiede.

Summa summarum. Naistutkimuksen pyrkimys selittää sukupuoli vain sosiaalisesti opituksi tai omaksutuksi ei käy yksin tieteellisten tosiasioiden kanssa. Pääsyynä tähän virheeseen on, kuten jo mainittu, poliittinen tarkoitushakuisuus ja biologiatieteen selitysten motiivien väärintulkinta.

Lähteet ja viitteet

1. Elinkeinoelämän keskusliitto 8.3.2006, viitattu 2.12.2009

2. Physorg.com verkkosivuillaan 9.6.2005, viitattu 2.12.2009

3. Texas A&M-yliopiston verkkosivut 2009/08/10, viitattu 2.12.2009

4. Western Courier verkkosivuillaan 12.9.2009, viitattu 2.12.2009

5. UCIrvine Today 20.1.2005, viitattu 2.12.2009

Kirjoitus on osa (7/8) mainitun johdantokurssin oppimispäiväkirjasuoritusta, jolla kirjoittaja sai alimman kurssilla myönnetyn arvosanan, vaikka teki moninkertaisesti työn suhteessa vaadittuun. Sattumaako?

Naistutkimus ja sukupuolittunut väkivalta

Marianne Notko luennoi naistutkimuksen johdantokurssilla (Jyväskylän yliopiston NAOP101, 17.11.2009) otsikolla väkivalta ja sukupuoli. Tulen seuraavaksi tarkastelemaan Notkon esittelemiä naistutkimuksen väkivaltatutkimuksen peruspilareita ja asettamaan ne kyseenalaisiksi ja epätieteelliseen valoon.

Notkon ja naistutkimuksen perusteesiksi voidaan kiteyttää väite, jonka mukaan väkivalta on sukupuolittunutta ja sen pääasiallinen uhri on sukupuoleltaan nainen ja tekijä sukupuoleltaan mies. Vaikuttaakin valitettavasti siltä, kuten tulen osoittamaan, että naistutkimuksen tavoite tällä alallakaan ei ole totuuden etsiminen, vaan pikemminkin tämän iänikuisen stereotypian vahvistaminen.

Luennoitsijan mukaan perheväkivalta on yleensä miesten naisiin kohdistamaa väkivaltaa. Tilastojen mukaan parisuhdeväkivallan 2432 uhrista miehiä oli vain 270 eli 11% tapauksista. Lukuun on kuitenkin suhtauduttava varauksella, sillä kuten Miesten kriisikeskus ja Ensi- turvakotien liitto toteavat, miesten on huomattavasti vaikeampi hakeutua hoitoon ja etenkin ilmoittaa rikoksesta poliisille vanhoillisten asenteiden vuoksi. (1)

Selvityksen mukaan miehet kestävät naisten väkivaltaa pitkään ja haluavat ymmärtää naisia. Miesten on vaikea jättää kumppaniaan, sillä usein takaraivossa kytee ajatus paremmasta huomisesta ja omasta syyllisyydestä. Kärjistettynä esimerkkinä mainitaan tapaus, jossa nainen puukotti miestä ja käski häipyä. Sen sijaan, että mies olisi hakeutunut hoitoon ja ilmoittanut poliisille, tämä odotti ulkona naisen rauhoittumista. Lopulta mies oli koputellut varovasti oveen ja kysynyt “Josko sitä saisi tulla takaisin?” Toinen tapaus taas joutui nukkumaan lukittujen ovien takana peläten vaimonsa pahoinpitelevän tämän. (1)

Ensi- ja turvakotie ja Miesten kriisikeskus toteaakin, että miesten kynnys tehdä rikosilmoitus naisen tekemästä väkivallasta on korkea eivätkä miehet tahdo hankaloittaa naisen oikeudellista asemaa parisuhdekriisissä. Todettu on myös, etteivät miehet kerro kohtaamastaan väkivallasta edes sosiaalityöntekijöiden tapaamisessa. Samalla tavalla miehet vaikenevat myös lasten äidin väkivaltaisuudesta. (1)

Joskus pinna kuitenkin pettää ja miehet lyövät takaisin. Tällöin on yleistä, että nainen tekee heti ensimmäisellä kerralla rikosilmoituksen, toteaa selvitys. Väkivallasta tulee siis julkinen ja ongelma vasta kun mies kohdistaa sitä naiseen. (1)

Selvitys toteaa, että viranomaiset ja sosiaalityöjärjestelmämme tahtoo pitää yllä tilannetta, jossa naisen väkivaltaisuutta ei tahdota nähdä. On jopa todistettu tapahtumaa, jossa mies on saanut poliisilta myhäilyä ja naurua osakseen tehdessään rikosilmoitusta naisen väkivaltaisuudesta. (1)

Vastaavaa selvitystä tukee myös perheiden väkivaltaa nuorten avulla kartoittanut tutkimus. Noin 5% yhdeksäsluokkalaisista oli nähnyt äitiin kohdistettavan lievää fyysistä väkivaltaa. Isiin kohdistunutta väkivaltaa oli nähnyt 3% vastaajista. Vakavaa äiteihin kohdistuvaa väkivaltaa oli nähnyt 4% vastaajista, kun isiin kohdistuvan vakavan väkivallan osuus oli 3%. Kuten tutkimus toteaakin, sukupuolten välinen ero on huomattavasti alhaisempi kuin mitä rikosilmoitusten suorasta määrästä on päätelty. (2)

Huomattavaa on myös, että Ensi- ja turvakotien liiton tilastojen mukaan jopa 40% lähisuhteiden törkeistä väkivallantekojen toteuttajista on naisia. Liitto toteaakin, että väkivaltaisten naisten on vaikea hakeutua hoitoon, sillä virallisesti ongelmaa nimeltä väkivaltaiset naiset ei ole olemassa. (3) Tätä tilannetta on pahentanut niin Tasa-arvoasian neuvottelukunta (TANE) kuin naisasiajärjestötkin.

Ensi- ja turvakotien liitto aloitti “Vaiettu naiseus”-kampanjan ja RAY oli valmis rahoittamaan sitä. Kampanjan tarkoitus oli kartoittaa naisten väkivaltaisuutta ja antaa apua väkivaltaisille naisille. Naisasiajärjestöt (Nytkis, Naisasialiitto Unioni, kaikkien puolueiden naisjaostot poislukien demarinaiset, ) vaativat kuitenkin RAY:n tuen eväämistä, sillä tutkimus voisi “vääristää todellista ongelmaa: miesten naisiin kohdistamaa väkivaltaa.” (4)

Vastaavasti TANE on todennut, että hallituksen on nimeomaisesti tuettava “naisuhritutkimusta” (huomaa: näkökanta valittu) ja, ettei uhrin syyllistäminen ole hyväksyttävää. Koska nainen on uhri, kuten TANE muiden tahojen kanssa totesi, ei naista saa syyllistää. Siispä, naisten harjoittamaa väkivaltaa ei saa tutkia, jolloin sitä ei virallisesti ole olemassa. (5) Näin vaikka yllä on osoitettu, että lyövät miehet ovat usein itse naisen väkivallan uhreja ennen omaa väkivaltaisuuttaan.

TANE:n ja naisasiajärjestöjen kannanotot asettaa kyseenalaiseen valoon myös se, että tutkimusten mukaan väkivaltaa turvakoteihin pakenevat naiset ovat usein itsekin väkivaltaisia. Erään lontoolaisen turvakodin alullepanija Erin Pizzey muun muassa selvitti, että 62% hänen sadasta ensimmäisestä asiakkaastaan olivat itse yhtä väkivaltaisia tai väkivaltaisempia kuin miehensä. Myös Vaiettu naiseus-projekti ja useat yhdysvaltalaiset tutkimukset kertovat samaa tarinaa. (6)

Eikä naisten vaiettu väkivaltaisuus koske vain täysi-ikäisiä, vaan myös ja etenkin nuoria. Erityisnuorisokasvatustyötä tekevä Non Fighting Generation-järjestön nuorille tekemä kysely kertoo karua kieltä: 48% 12-18-vuotiaista tytöistä on käyttänyt väkivaltaa kuluneen vuoden aikana. Yleisin tyttöjen käyttämän väkivallan muoto oli haukkuminen, jota kaksi viidestä käyttää kyselyn perusteella kuukausittain. Joka kolmannes vastaajista myönsi pilkkaavansa toisia vähintään kerran kuukaudessa. Noin neljännes kyselyyn vastanneista tytöistä käytti läpsimistä vähintään kerran kuussa, joka viides tönimistä ja alistamista ja nöyryyttämistä joka kymmenes. Kysely keräsi lähes 10 000 vastaajan otoksen. (10)

Selvityksen mukaan noin 40% tytöistä piti poikaystävän lyömistä hyväksyttävänä jos sille on “hyvä syy”. (11) Projektissa mukana oleva tutkija, Heini Lesojeff, kertoo etteivät tytöt näe poikaystävän lyömistä vakavana, sillä “poikaa ei kuitenkaan satu, sillä poikahan on fyysisesti paljon vahvempi.” (12)

Aiemmat tutkimukset myös osoittavat, etteivät tytöt ole jämähtäneet vain sanojen tasolle: pojat nimittäin joutuvat tyttöjä useammin väkivallan uhreiksi seurustelusuhteissaan. Oikeuspoliittisen tutkimuslatioksen selvityksen mukaan jopa yhdeksän prosenttia pojista ja vain kaksi prosenttia tytöistä oli joutunut nykyisen seurustelukumppaninsa lyöntien ja potkujen uhriksi. Jopa yli 20% pojista oli joutunut seurustelukumppanin läimäisyn uhriksi, kun vain kuusi prosenttia tytöistä oli joutunut kokemaan poikaystäviensä taholta vastaavaa. (13, 14) Joka kuudes tai seitsemäs nuori mies on joutunut naispuolisonsa tai tyttöystävänsä väkivallan kohteeksi (17).

Erään tutkimuksen tutkijan, Venla Salmen, mukaan syy poikien kokemaan yleisempään väkivaltaan on “naisia ei saa lyödä”-asenteen vahva rooli ja “miestä ei saa lyödä”-koodin puuttuminen. Samantyyppisiä asenteita on ilmennyt myös Levottomat Tuhkimot-projektissa. (12)

Vaikka feministinen tutkimus usein keskittyykin erityisesti perheväkivaltaan, on väkivallasta puhuttaessa otettava myös huomioon sen muut muodot. Muutaman tilastollisen faktan mainitakseni: 73% rasististen rikosten uhreista on miehiä (7), valtaosa konflikteista kuolevista on miehiä, henkirikosten uhreista 71% on miehiä (8) ja miehet tekevät noin 80% itsemurhista (9).

Lisäksi, mitä tulee seksuaaliseen häirintään ja väkivaltaan, joita luennolla myös käsiteltiin, alle 35-vuotiaista miehistä joka viides on virallisesti joutunut seksuaalisen häirinnän kohteeksi. Kuten myös muun väkivallan kohdalla, tälläkin saralla todellinen luku lienee huomattavasti suurempi ahtaiden roolimallien ja julkisen paineen takia. Tutkimusten mukaan miesten seksuaalinen häirintä on kasvussa. On myös selvää, että häirinnän kriteerit ovat sukupuolilla eriävät: miehen kertoma rivo vitsi saattaa olla ahdistelua, naisen kertomana se on vain hauska tai korkeintaan mauton.

Usein naisten vaiettu väkivaltaisuus purkaantuu lapsiin, kun mieheen ei uskalleta kajota. Tutkimusten mukaan yli puolet lapsiin kohdistuvasta väkivallasta on äitien tekemää ja mitä pienempi lapsi on, sitä varmemmin lyöjä on nainen. Ensi- ja turvakotien liiton Hannele Törrösen projektin mukaan yksi syy väkivaltaisuuteen oli, ettei omasta väkivaltaisuudestaan huolestunutta äitiä otettu tosissaan. (15) Kuten yllä mainitsin, naisasiajärjestöt olivat vastustamassa tukea naisten väkivaltaisuuden tutkimiselle ja helpottamiselle. Vuosina 1995–2001 äidit surmasivat kolme kertaa useammin lapsen kuin isät (16).

Mielenkiintoista on myös se, että mikäli väkivalta, etenkin perheväkivalta ja seksuaalinen väkivalta, on jonkinlainen heteromiesten “ominaispiirre ja erikoisuus”, miksi lesbosuhteissa koetaan moninkertaisesti raiskauksia ja yhtä paljon perheväkivaltaa kuin heterosuhteissa. Selvitysten mukaan 17-45% lesboista on kokenut lesbopartnerinsa taholta väkivaltaa vähintään kerran. Tämän lisäksi jopa 30% on joutunut raiskauksen uhriksi, kun heterosuhteissa luku on maksimissaankin vain 10%. (18, 19) Toiset tutkimukset taas arvioivat sateenkaariperheiden perheväkivallan olevan jopa yleisempää kuin normiheteroparien parissa. Selvitys arvioi, että jopa 30-40% sateenkaariperheistä oli väkivaltaisia ja lesboperheet olivat sen mukaan aivan yhtä väkivaltaisia kuin homoperheet. (20)

Summa summarum. Suomen ongelma ei ole naisten kokema väkivalta tai miesten kokema väkivalta. Suomen, kuten myös maailman, ongelma on väkivalta sukupuoleen katsomatta. Koen loukkaavana ja ennen kaikkea epätieteellisenä naistutkimuksen tavan sälyttää väkivaltaisuus vain toisen sukupuolen ominaisuudeksi ja uhriutuminen taas vain toisen sukupuolen oikeudeksi. Naistutkimus ei ole kyennyt murtautumaan tästä itselleen rakentamastaan suojakuvusta ulos siten, että se hylkäisi virheellisiksi osoitetut käsitykset, vaan vallitsevaksi tavoitteeksi on tullut jo ennalta päätetyn tuloksen todistaminen kynsin ja hampain. Yhä edelleen naisten ongelmat ovat yhteiskunnallisia, kun vastaavat miesten ongelmat ovat vain henkilökohtaisia ongelmia.

Lähteet ja viitteet

1. Ensi- ja turvakotien liiton verkkosivut, viitattu 1.12.2009

2. Väkivalta on läsnä lasten arkipäivässä: Juha Kääriäinen, Noora Ellonen & Venla Salmi  (kaavio 4)

3. Helsingin Sanomien verkkotoimitus 12.2.2009, viitattu 1.12.2009

4. Mies vailla Tasa-arvoa, Hannu T. Sepposen ja Arno Kotron toimittama (2007)

5. Terveys- ja sosiaaliministeriön TANE 29.4.2005, viitattu 1.12.2009

6. Ensi- ja turvakotien liiton Vaiettu naiseus -projekti, projektipäällikkö Hannele Törrönen 2004

7.
Poliisiammattikorkeakoulu 23.10.2006, viitattu 1.12.2009

8. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen katsaus vuoden 2006 henkirikoksiin

9. Lapsiasiavaltuutetun vuoden 2006 toimintakertomus

10. Helsingin Sanomien verkkojulkaisu 20.11.2009, viitattu 1.12.2009

11. Uusi Suomi 20.11.2009, viitattu 1.12.2009

12. STT 20.11.2009, viitattu 1.12.2009

13. Helsingin Sanomien verkkotoimitus 20.8.2009, viitattu 1.12.2009

14. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen verkkokatsaus 12/2009

15. Seinäjoen Sanomat 26.8.2009, viitattu 1.12.2009

16. Ensi- ja turvakotien liiton Vaiettu naiseus -projekti, Pääkaupungin Turvakoti ry:n Eija Keränen ja Porin ensi- ja turvakotiyhdistys ry:n Sirpa Palmu

17. Jaana Laitinen, Väkivalta-apua-sivusto

18. Pandora’s Project (järjestö seksuaalisen väkivallan uhreille)

19. YLE:n verkkouutiset 18.2.2009, viitattu 1.12.2009

20. Seksuaalivähemmistöjen väkivaltaa käsittelevä sivusto, viitattu 1.12.2009

Kirjoitus on osa (6/8) mainitun johdantokurssin oppimispäiväkirjasuoritusta, jolla kirjoittaja sai alimman kurssilla myönnetyn arvosanan, vaikka teki moninkertaisesti työn suhteessa vaadittuun. Sattumaako?

Naistutkimus ja politiikka

Kuudennella luennolla (Jyväskylän yliopiston NAOP101, 13.10.) Jaana Kuusipalo käsitteli sukupuolen ja politiikan suhdetta. Tavalliseen tapaan naistutkimus näyttää nojaavan tässäkin kantansa todisteettomien premissien varaan, jotka on nostettu paradigmojen asemaan. Väitetään paljon, muttei todisteta mitään.

Naistutkijat näkevät ongelmallisena sen, ettei sukupuolijakauma esimerkiksi politiikassa ole tasan puolet ja puolet. Toisaalta on tärkeä painottaa, että naistutkijat kokevat epätasaisuuden ongelmalliseksi nimenomaan vain silloin, kun suhde on epäedullinen naisille.

En voi kuin hämmästellä tätä demokratiaa halveksivaa asennetta. Toisaalla naistutkijat huutelevat, ettei sukupuolella saisi olla väliä ja jopa kieltävät sukupuolet käsitteinä, mutta kun puhutaan politiikan edustajista, on sukupuolella yhtäkkiä kuitenkin väliä.

Naistutkimus näyttää siis väittävän, että ihmiset, jotka äänestävät miehiä, äänestävät väärin, koska eivät ota huomioon sukupuolta oikealla tavalla. On kuitenkin selvää, ettei todellisuudessa sukupuoli ole kovinkaan validi äänestysperuste ja vaikka olisi, on kansalla silti oikeus valita mielensä mukaan päättäjiksi vaikka vain ja ainoastaan miehiä. Sukupuolen perusteella äänestäminen vähentää lisäksi osaamista.

On suoranaisen kaksinaismoralistista kuinka naistutkijat kiinnittävät huomiota epäsuhtaiseen sukupuolijakaumaan vain silloin, kun se on naisille epäedullinen. Paheksutaan sitä, kuinka valtaosa kansanedustajista ja kunnanvaltuutetuista on miehiä, mutta hallituksen (60% naisia) ja Suomen europarlamenttiryhmän (62% naisia) sukupuolijakaumista ei pahaa juurikaan puhuta.

Huomioitavaa on myös se, että naiseudesta voi olla hyötyä politiikassa. Tarja Halonen tulee aina olemaan Suomen ensimmäinen naispresidentti ja paikan Halonen sai osin sukupuolensa tähden. Ajateltiin, että naisen äänestäminen lisäisi tasa-arvoa; aivan kuin mies ei voisi olla tasa-arvon kannattaja. Sama koskee myös SDP:n nuorta naispuheenjohtajaa, Jutta Urpilaista, jonka sukupuoli painoi rekrytoinnissa enemmän kuin poliittinen osaaminen.

Toinen suurista teemoista oli media representaatioerot naisten ja miesten välillä. Naistutkimuksen mukaan media esittelee naiset lähtökohtaisesti huonommin kuin miehet. Taustalla lienee eittämättä ajatus median patriarkaattisuudesta, jota käsittelin aiemmin. Ihmeellinen tosiaan tämä patriarkaatti ja sen voima, kun se sai Jutta Urpilaisenkin väkisin lehden kanteen verkkosukissa. Lieneekö naistutkimuksen mukaan edes mahdollista, että Jutta Urpilainen olisi tehnyt sen taas aivan itse?

On myös selvää, että media sorsii myös miehiä ja etenkin miespuolisia poliitikkoja, joten näkisin epäjohdonmukaiseksi puhua median harjoittamasta sorrosta naispoliitikkoja kohtaan. Ilkka Kanerva sai potkut median ja sen luomien paineiden takia, ilman minkäänlaista todellista painavaa perustetta. Onko naistutkimus käsitellyt tässäkään tapauksessa tapausta muuten kuin Kanerva-kriittisesti? Vai eikö naistutkimuksen mukaan Ilkka Kanervalla ole oikeutta tekstiviestitellä kenen kanssa tahtoo?

Kyseenalaistaisin myös naistutkimuksellisen käänteistrategian: miehisen politiikan muuttaminen naiselliseksi politiikaksi. Mikäli miehinen politiikka ei ole naistutkimuksen mukaan hyvästä, miksi olisi naisellisnormatiivinenkaan? Vai ajatellaanko tieteenalan piirissä tosissaan, että naissukupuoli ja kaikki siihen liittyvä on miessukupuolta ja maskuliinista parempi?

Luennon surkuhupaisimpana antina voitasi  mainita tekstinpätkä feministisestä tutkimuksesta, joka käsittelee naisten, politiikan ja median suhdetta: ”Naiset eivät koskaan ole oikeassa iässä, me olemme aina joko liian nuoria tai liian vanhoja. Me olemme liian laihoja tai liian lihavia. Meillä on liikaa meikkiä tai liian vähän meikkiä. Pukeudumme liian näyttävästi tai emme kiinnitä tarpeeksi huomiota ulkonäköömme. Emme näemmä pysty tekemään mitään asiaa oikein.” (Sreberny-Mohammadi & Ross 1996, s. 108)

Summa summarum. Tässäkään asiassa naistutkimus ei näytä kykenevän muuhun kuin marttyyrinomaiseen uhriutumiseen ja todisteettomien väitteiden huuteluun. Media ja politiikka tahdotaan nähdä vartavasten naisia sortavina instansseina, vaikka todellisuudessa tilanne olisi mikä tahansa. 

—

Kirjoitus on osa (5/8) mainitun johdantokurssin oppimispäiväkirjasuoritusta, jolla kirjoittaja sai alimman kurssilla myönnetyn arvosanan, vaikka teki moninkertaisesti työn suhteessa vaadittuun. Sattumaako?

Kriittinen mies- ja maskuliinisuustutkimus

Viidennellä luennolla (Jyväskylän yliopiston NAOP101, 6.10.2009) keskusteltiin ja käsiteltiin niin kutsuttua kriittistä mies- ja maskuliinisuustutkimusta Arto Jokisen luennoinnin johdolla.  Kirjoituksessani tulen käsittelemään kriittistä miestutkimusta kriittiseen sävyyn, pohtien sen tieteellistä uskottavuutta ja suhdetta tasa-arvoon sekä miessukupuolen etuihin.

Kriittisen mies- ja maskuliinisuustutkimuksen ehkä kaksi merkittävintä piirrettä kuvaa mitä parhaiten etuliite ”kriittinen” (vertaa: naistutkimus ”kritiikitöntä”) ja seikka, että ”tieteenala” on alisteinen naistutkimukselle, minkä johdosta se käyttää akateemisen feministin metodeja ja teorioita. Lisäksi sen taustalla toimivat aatteelliset ideologiat, kuten homoaktivismi ja feminismi (profeminismi).

Kuten naistutkimus, myös miestutkimuksen pohja on siis aatteellinen ja ”tieteenala” poliittisesti tarkoitushakuinen eikä tieteellisen deskriptiivinen. Positivistisesta näkökulmasta voitaisiin puhua huuhaatieteestä ja pseudotieteestä.

Vaikka kriittinen miestutkimus tunnustaakin, että miehilläkin on yhteiskunnallisia ongelmia, on sävy silti huomattavan naistutkimuslähtökohtainen. Vaikuttaakin siltä, että kriittinen miestutkimus tunnustaa miesten ongelmat, mutta pitää niiden aiheuttajina myös miehistä patriarkaattia ja hegemoniaa – siis miessukupuolta itseään. Lisäksi ongelmiin tartutaan ensisijaisesti, jotta ne parantaisivat naisten asemaa: miesten ongelmiin puututaan, koska ne ovat ensisijaisesti naisten eivätkä miesten ongelmia. Lähtökohtana toimii miehuuden ja miesten muuttaminen feminiininpään muotoon.

Vaikuttaa myös vahvasti siltä, ettei kriittinen miestutkimus kykene tarkastelemaan miesten tasa-arvo-ongelmia kuin miesten sukupuolisyyllisyyden ja feminismin kautta. Tosiasiassa miessukupuolen ongelmat eivät ole marginaalisia tai edes oletusarvoisesti miehistä itsestään johtuvia.

Loistava esimerkki miesten syrjimisestä ja valtiollisten tasa-arvoelinten tehottomuudesta ja suoranaisesta naishegemoniasta on tuore tapaus, jossa valtakunnan johtava feministinen organisaatio, Naisasialiitto Unioni, haki varta vasten naispuolista juristia töihin. Unionin mukaan ”tehtävää voi menestyksekkäästi hoitaa vain nainen, joten tasa-arvolakia ei siksi tarvitse ottaa huomioon.” Hakumetodi on tietysti, kuten kaikki lakia tuntevat tietävät, Suomen perustuslain vastainen (toinen luku, 6§). Mieshakija kantelikin tästä lakia rikkovasta epätasa-arvoisesta hakuperusteesta tasa-arvovaltuutettu Pirkko Mäkiselle.

Valtakunnan ylin tasa-arvoviranomainen ei kuitenkaan ollut moksiskaan, vaan totesi, että miesten rajaaminen juristipäivystäjän työstä edistää miesten ja naisten tasa-arvoa. Lisäksi Unioni sekä Mäkinen perustelivat asiaa siten, että mies juristipäivystäjänä olisi vähentänyt neuvonnan luottamuksellisuutta ja herkkyyttä. (viite 1) Muun muassa tämän kaltaiselle syrjinnälle kriittinen miestutkimus on sokea, sillä sen arvopohjana toimii aatteellinen feminismi. On myös huvittavaa huomata kuinka feministinen järjestö yhdessä naispuolisen tasa-arvovirkamiehen kanssa stereotypisoivat ja normittavat miehen epäluotettavaksi ja tunteettomaksi, vaikka normaalisti instanssit ovat syyttäneet tämän kaltaisesta toiminnasta patriarkaattia.

Erityisen epätieteellinen on kriittisen miestutkimuksen homotutkimus, joka yhdessä queer-tutkimuksen kanssa arvostelee ja tutkii ilmiötä, jota ne kutsuvat heteronormatiivisuudeksi. Kriittisen miestutkimuksen mukaan ”heterous ei ole normaalia, vaan vain yleistä” (Rossi 2006). Kuten naistutkimuksen kohdalla, väite ei käy yksin objektiivisen biologian kanssa, vaan pyrkii valjastamaan ”tieteen” todistamaan jo valmiiksi päätetyt johtopäätelmät.

On selvä, että heterous ja heteronormatiivisuus ovat normeja ja normaaleja jo pelkän biologiankin näkökulmasta. Lajin säilymisen kannalta lisääntymiskyky kun on edellytys. Toinen huomioitava aspekti on sanan ”normaali” määritelmä. Kielitoimiston mukaan normaalin synonyymejä ovat tavallinen, tavanomainen, yleinen, tilastollisesti tavanomainen ja normeihin mukautuva.

On tietenkin selvää, että homous on marginaalista verrattuna esimerkiksi heterouteen: Suomessa 0,7% väestöstä ja Britanniassa 6% väestöstä on tunnustautunut homoseksuaaleiksi (Kontula&Haavio-Mannila 1993, viite 2). Tästä yksinkertaisesta syystä on ymmärrettävä miksi ihmisen on erikseen mainittava olevansa homoseksuaali ja miksi ihmiset yleensä olettavat toisten olevan heteroseksuaaleja.

Arto Jokinen toi esille, että keskustelu miesten feministisyydestä ja termistä profeministi(mies) on jo aikoja sitten käyty loppuun Suomessa. Mediaa ja feminististä toimintaa kiinteästi seuraavana en voisi olla enemmän toista mieltä. Hiljattain esimerkiksi Vihreiden naisten puheenjohtaja Sirpa Hertell kirjoitti, etteivät miehet voi olla feministejä, sillä aate on sukupuolisidonnainen (viite 3). Tämän lisäksi esimerkiksi Suomessa on olemassa feminismiä tukeva miesjärjestö nimeltä ”Profeministimiehet ry”. Järjestö ei koe voivansa kutsua itseään feministiseksi miessukupuolisidonnaisuutensa vuoksi (viite 4).

Summa summarum. Vaikka kriittisessä miestutkimuksessa on joitain edistyksellisiä elementtejä suhteessa naistutkimukseen, ei se kykene täyttämään tieteen määritelmiä eikä vastaamaan nykymaailman huutaviin ongelmiin kuin yhdestä näkökulmasta. Ennen kaikkea kriittistä miestutkimusta vaivaa silmitön kritiikittömyys niin akateemista kuin käytännönkin feminismiä kohtaan. Valitettavasti näyttää siis siltä, ettei kriittisestä miestutkimuksesta ole juuri muuhun kuin aputieteeksi naistutkimukselle ja feministisille intresseille.

Lähteet ja viitteet

1.    Ilta-Sanomat 19.9.2009, viitattu 7.10.2009

2.    Guardianin verkkoversio 11.12.2005, viitattu 6.10.2009 kello 23:00

3.    Vihreä Lanka 17.8.2009, viitattu 6.10. 2009 kello 23:00

4.    Profeministimiehet ry:n verkkosivut, viitattu 6.20.2009 kello 23:00

Kirjoitus on osa (4/8) mainitun johdantokurssin oppimispäiväkirjasuoritusta, jolla kirjoittaja sai alimman kurssilla myönnetyn arvosanan, vaikka teki moninkertaisesti työn suhteessa vaadittuun. Sattumaako?

Objektiivisuutta ydinvoimakeskusteluun

Olen monesti pohtinut, täällä blogissakin, mikä saa ihmiset astumaan itselleen ja omalle aatteelleen kritiikittömän uskon ja aatteellisuuden tielle. Mikä saa ihmisen hylkäämään objektiivisuuden tavoittelun ja toden etsimisen? Miksi etsiä todisteita vain ennalta päätetylle johtopäätökselle? Mikä voi olla niin tärkeää ja pyhää, ettei asioiden todellista luonnetta haluta selvittää tai nähdä?

Näitä ihmisiä löytyy valitettavasti kaikkialta: kaikista poliittisista ryhmistä, kaikista yhteiskuntaluokista ja kaikista aatemaailmoista – kansallisuuteen, sukupuoleen ja ikään katsomatta. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että yksi pahimmista aateänkyröistä, joihin olen törmännyt, on vasemmistoliiton Aki Lintunen, jonka väitteitä olen aiemminkin ruotinut (täällä, täällä ja täällä). Kuten aiemminkin, tälläkin kertaa Lintunen kävi tuoreimmassa blogissaan pyhään sotaan ydinvoimaa vastaan, väittäen ydinvoimaa “fundamentalisti kapitalistien turboruuviksi”.

Seuraavaksi tarkastelen eritellen Lintusen tuoreimman blogikirjoituksen väittämiä ja pohdin niiden todenperäisyyttä käyttäen apunani alan ammattilaisten lausuntoja ja raportteja.

“Talous fundamentalistit ovat innoissaan, kun pakkanen paukkuu nurkissa, ilmastonmuutos ei toteutunutkaan ja selvästikkin tarvitsemme lisää ydinvoimaa. Fingridin toimitusjohtaja loisti, kuin pikkulapsi mieluisan lahjan saadessaan. Kertomatta jäi tärkeä seikka, sillä varavoimalat myivät sähköä Ruotsiin kovaan hintaan ja ylikapasiteetin rakentaminen ydinvoiman avulla onkin teollisuuden päämäärä, joka saa silmät loistamaan.”

En ymmärrä logiikkaa. Eikö ydinvoimaa puoltavista argumenteista yksi tärkeimmistä olekin juuri se, että sillä voitaisi taistella tehokkaasti juuri ilmastonmuutosta vastaan? Onhan ydinvoima käytännössä kasvihuonepäästötöntä. Eikö tällöin ilmastonmuutos olisi “hyvä asia” ydinvoimateollisuudelle eikä päinvastoin?

Millä perustein “varavoimalat” puolestaan myyvät sähköä Ruotsiin? Mitä nämä “varavoimalat” ylipäätänsä ovat? Ydinvoimaa kun ei rakenneta varavoimaksi, vaan nimenomaan perusvoimaksi. Entä miten ihmeessä teollisuus hyötyisi ylikapasiteetin rakentamisesta? Sehän tarkottaisi de facto sähkön viemistä, esimerkiksi Ruotsiin, mikä puolestaan voisi parantaa  ruotsalaisen teollisuuden kilpailukykyä, mikä taas on haitaksi kotimaiselle teollisuudelle.

Muistuttaisin Lintuselle myös, että useat demarit ja vasemmistoliittolaiset liputtavat ydinvoiman lisärakentamisen puolesta yhdessä useiden ammattiliittoaktiivien kanssa. Vaikuttaahan se positiivisesti Suomen kilpailukykyyn ja näin töiden säilymiseen rajojen sisäpuolella.

“Kaikille fundamentalisteille ei ole auennut maapallon rajallisuus ja he pyrkivät kyntämään samaa talouden sarkaa, joka on osoittaunut vääräksi tavaksi hoitaa rahamarkkinoita.”

Maapallolla on yhteensä noin 63 biljoonaa tonnia uraania. Tällä hetkellä käytettävissä olevat tunnetut malmivarannot ovat noin 4,7 miljoonaa tonnia, mikä riittää nykyisellä kulutuksella noin 85 vuodeksi. Yhdysvaltain energiaministeriön mukaan toistaiseksi löytämättömiä ja hyödynnettäviä uraanivaroja on kuitenkin maankuoressa ainakin 90 miljoonaa tonnia, mikä riittäisi sadoiksi vuosiksi. (1, 2, 3)

On myös selvää, että mitä korkeammaksi uraanin hinta nousee, sitä köyhempiä varantoja aletaan hyödyntää. Arvioiden mukaan uraanin hinnan kaksinkertaistuminen kasvattaisi hyödynnettävät uraanivarat kymmenkertaisiksi ja kolminkertaistuminen noin 300-kertaisiksi. Tämä kehitys ei edes nosta merkittävästi ydinsähkön hintaa, sillä raakauraanin osuus ydinsähkön hintarakenteesta on vain pari prosenttia. (2, 5)

Tämän lisäksi useat reaktorityypit voivat hyödyntää jo käytettyä ydinpolttoainetta ja purettujen ydinaseiden materiaalia. Tällä hetkellä noin 40 % maailman ydinsähköstä tuotetaankin mainituista ilman kaivostoimintaa saaduista polttoainelähteistä. (1) Esimerkiksi Olkiluodon kolmosreaktori, malliltaan EPR, pystyy hyödyntämään tätä niin kutsuttua MOX-polttoainetta.

Jos taas hyödynnämme, esimerkiksi hyötyreaktorien avulla, tavallisen U-235:n (0,7 % maankuoren uraanista) lisäksi myös U-238:aa (99,3 % maankuoren uraanista) ja toriumia, riittää ihmiskunnalla ydinpolttoainetta sen hamaan loppuun saakka.

“Ydinvoiman lisääminen on pahavirhe, paiti luonnon kannalta, myös työllisyys vähenee, kun teollisuus muuttaa halvan työvoiman maihin. Suomella ei ole monopolia ydinvoimaan, sitä rakennetaan myös kehitysmaihin. On väitetty, että ydinvoima pitää työpaikat Suomessa, mutta mihin tämä väite perustuu ja kuka siitä on vastuussa, jos näin ei käy.”

Luonnon kannalta ydinvoiman lisääminen on kaikkea muuta paitsi “pahavirhe” tai edes paha virhe. YK:n ilmastonmuutospaneeli IPCC:n mukaan fossiilisten polttoaineiden osuuden pieneneminen maailman energiantuotannossa viimeisen 30 vuoden aikana on johtunut pääasiallisesti ydinvoiman käytön lisäämisestä. IPCC:n mukaan ydinvoimateknologian potentiaalinen merkitys ilmastonmuutoksen torjunnassa on merkittävä. (6, 7)

Entä millä logiikalla työllisyyden väheneminen ja teollisuuden muuttaminen halpatyömaihin johtuu ydinvoimasta? Ydinvoima kun nimenomaan lisää Suomen kilpailikykyä kansainvälisillä markkinoilla halventamalla sähkön hintaa, mikä laskee teollisuuden kustannuksia.

Suomella ei tietenkään ole ydinvoimaan monopolioikeutta, mutta entä sitten? Toki ydinvoimaa rakennetaan myös kehittyviin maihin ja tietenkin myös se parantaa näiden maiden kilpailukykyä. Mutta entä sitten? Samaa logiikkaa noudatellen voisi myös todeta, että tuulivoima on pahasta, koska eihän Suomella ole siihenkään monopolioikeutta.

“Talous fundamentalistit odottavat vesikielellä uutisia, mitkä todistaisivat heidän oppinsa paremmuuden ja talous syöksyisi taas kohti uutta katastrofia. jokainen lama kasvattaa rikkaiden ja köyhien välistä kuilua, sekä lisää syrjäyneiden määrää, vaikka asia on tiedossa, talous fundamentalisti kapitalistit jatkavat toimintaansa, jos heitä, ei lakien avulla saada kuriin.”

Oletan, että termi “talous fundamentalistit” viittaa taloudellisiin liberalisteihin, vapaakauppaa kannattaviin, kun termiä käyttää vasemmistoliittolainen. Miksi he odottaisivat “vesikielellä” uutisia, jotka todistaisivat oppinsa paremmuuden ja miksi ihmeessä talous syöksyisi tällöin kohti uutta katastrofia?

Lamoilla on toisinaan tapana lisätä elintasoeroja, vaikka määrällisesti lamat verottavat tyypillisesti eniten rikkaita, ja syrjäytyneiden määrää. Mutta miksi vapaata markkinataloutta kannattavat pyrkisivät synnyttämään laman tarkoituksenmukaisesti? Lama on kaikkea muuta paitsi globaalin vapaakaupan ideaalitavoitteiden mukainen ilmiö.

“Suomi tarvitsee ihmisiä, jotka ottavat toiminnassaan luonnon huomioon ja perustavat talouden kestävällekehitykselle. energiatalouden rakentaminen siten, että uusiutuvaan energiaan perustuvia voimaloita rakennetaan ympäri suomea, mikä on myös turvallinen tapa energian turvaamisen kannalta. Muutama suuri yksikkö on maan kannalta riskialtista ja haavoittaa helposti yhteiskuntaa.”

Ydinvoima ei tuota käytännössä lainkaan kasvhihuonepäästöjä ja mikäli uraania riittää miljooniksi vuosiksi, ei kestävästä kehityksestäkään puhuminen tunnu enää täysin sopimattomalta ydinvoiman yhteydessä. Ekologisesti ajateltuna tuotannon keskittäminenkin on järkevää enkä tiedä miksi se erityisen riskialtistakaan olisi.

Toisin kuin yleensä tehdään, ydinvoimaa ja uusiutuvia energianmuotoja ei pitäisi asettaa mustavalkoisesti vastakkain. Molemmat kun taistelevat samalla puolella kasvihuonepäästöjen minimoimiseksi arkaaista hiilivoimaa vastaan.

Tällä hetkellä tärkein kysymys on ilmastoa saastuttavien energiantuotantomuotojen minimoiminen, ei niinkään se miten tämä toteutetaan.

Lähteet:

1. NEA, IAEA: Uranium 2005 – Resources, Production and Demand. OECD Publishing, 2.6.2006

2. Herring, J.: Uranium and thorium resource assessment, Encyclopedia of Energy, Boston University, Boston, USA, 2004

3. Deffeyes, K., MacGregor, I.: World Uranium resources Scientific American, Vol 242, Nro 1, tammikuu 1980 (s. 66-76)

4. R. Price, J.R. Blaise: Nuclear fuel resources: Enough to last?. NEA News 2002 – Nro 20.2, Issy-les-Moulineaux, Ranska

5. Ux Consulting Company: Ux U3O8 vs. CIS Prices. Roswell, Georgia, USA, 12.6.2007

6. IPCC: Climate Change 2007: Mitigation of Climate Change. Cambridge University Press, Cambridge, United Kingdom and New York, NY, USA. (s. 107)

7. IPCC: Climate Change 2007: Mitigation of Climate Change. Cambridge University Press, Cambridge, United Kingdom and New York, NY, USA. (s. 112)

Naistutkimus, media ja yhteiskunnalliset ulkonäköpaineet

Hannele Harjunen luennoi neljännellä luentokerralla (Jyväskylän yliopiston NAOP101, 30.9.2009) feministisestä mediatutkimuksesta ja median vaikutukset sukupuolirooleihin ja suhteesta patriarkaattiin. Luennon keskeisin sanoma oli, että media uusintaa sukupuolirooleja ja luo niitä ja, että media alistaa nimenomaan naissukupuolta.

Vastineessani käsittelen feminististä mediatutkimusta tieteellisestä näkökulmasta kiinnittäen huomiota etenkin niihin premisseihin, jotka on nostettu ilman tieteellisesti valideja todisteita paradigmojen asemaan. Puutun myös käsitykseen, jonka mukaan median takana jylläisi järjestelmällinen patriarkaattinen verkosto, jonka tehtävänä on alistaa naisia ja tuon esille, etteivät naiset ole ainoita, jotka kärsivät.

Erityisen paljon hämmästytti luennoitsijan väite, jonka mukaan media on jo oletusarvoisesti antifeministinen. Todettiin, että media heijastaa miesten asenteita. En tunnista näin yksipuolista kuvausta mediasta todellisuutta vastaavaksi.

Esimerkiksi Ylellä on vahvasti esillä feministinen suuntaumus. Anne Moilanen, feministisen Tulva-lehden päätoimittaja ja aktiivi Naisasialiitto Unionissa, veti Ylen radiopuolella 20 ohjelman mittaisen ohjelmasarjan, jossa hän mustamaalasi niin miehiä kuin miesasiamiehiä, todeten haluavansa ampua miesasiamiehiä ”munille”.  (viite 1)

Moilasen ohjelmapaikan peri vieläkin radikaalimpi feministi, Akuliina Saarikoski, joka kehotti ohjelmissaan tärvelemään heteroseksuaalien kesähäitä ja äitejä kaappaamaan lapsensa, mikäli mies on sika. Tämän lisäksi Saarikoski on kertonut vihaavansa heterokulttuuria ja jokaista sen ilmentymää. (viite 2)

Saarikosken tilalle tuli Amnesty Internationalin Jussi Förbom saarnaamaan suomalaisen miehen luontaisesta väkivaltaisuudesta (viite 3). Eikä Ylen uutispuolikaan ole sortunut kovinkaan vahvasti miesnäkökulmaan, vaan todennut uutisissaan muun muassa, että taloudellinen lama on hyvästä, sillä se lisää tasa-arvoa, kun miehet saavat naisia useammin potkut (viite 4).

Toisekseen ihmettelen suuresti miksi median pitäisi olla nimenomaisesti feministinen eikä esimerkiksi arvovapaa tai neutraali. Aivan kuten antifeminismi, myös feminismi normittaa ihmisiä tiettyyn malliin, normiin, jonka ulkopuoliset ihmiset ovat, eivät suoranaisesti huonompia, mutta väärällä tiellä.

Siis mikäli median oletusarvoinen antifeminismi vaihtuisikin feminismiin, ei median luonne normittajana ja normien luojana lakkaisi olemasta, vaan ainoastaan muuttaisi muotoaan. Tällöin media ei heijastelisi miesten näkökulmaa yhteiskunnasta, vaan naisten, mikä ei ratkaisuna ole yhtään sen parempi kuin nykyinenkään malli.

Luennolla puhuttiin vakavahenkiseen sävyyn siitä, kuinka median naisia sortavan luonteen takana olisivat miehet ja jonkinlainen tietty miesryhmä, patriarkaatti, jotka ovat solmineet liiton naisten sortamiseksi. Tätä käsitystä kannattaa muun muassa Naomi Wolf teoriallaan. Todisteita teorian puolesta ei kuitenkaan esitetty, vaan kyse oli pikemminkin premissistä, joka on jälleen kerran nostettu naistutkimuksessa jonkinlaisen semifaktan asemaan. Ketkä muodostavat tämän ryhmän? Miksi ryhmä toimii, kuten toimii? Miksei ryhmästä ole todisteita? Ilman vastauksia näihin kysymyksiin ei voida puhua tieteellisestä faktasta, vaan pikemminkin vain vilkkaasta mielikuvituksesta.

Yllättäen esille nostettiin luennoitsijan toimesta Doven mainokset, jotka painottavat, että nainen on kaunis luonnostaan eikä naisten tarvitse sulloutua yhteen muottiin. Mainoskampanjan ja –tyylin takana toimii muun muassa feministinen mediatutkija. Sanoma on tietenkin hyvä ja esimerkillinen, mutta painottaisin, etteivät Dovenkaan motiivit ole pyyteettömät, vaan tosiasiallisesti Dove käyttää vallitsevaa protestihenkeä vain hyväkseen myyntinsä lisäämiseksi. Yhtiö tuo kyllä esille, ettei tarvitse olla anorektisen laiha, mutta ihon pitää olla pehmeä ja sen pehmentämisessä Dove ei ole vain hyvä, vaan paras. Osta Dovea – vai haluatko olla kurttuinen?

Kuten myös muissa tapauksissa, myös feministisessä mediatutkimuksessa on suuri sokea piste – miehet ja miessukupuoli. Feministinen mediatutkimus tarkastelee varsin yksipuolisesti median luomia roolimalleja ja normeja ja jättää huomioimatta, että aivan kuten naisille, media asettaa myös miehille odotuksia.

Mediaseksikäs mies on lihaksikas sankari, jolla on älyä, tahtoa ja taitoa. Tämä on toki vain yksi stereotyyppinen trendi ja on hyvä pitää mielessä, että valmiita muotteja löytyy useampiakin. Yksi olennainen yhdistävä tekijä niillä kuitenkin on: mies on toimija, tekijä ja johtaja.

Tämä luo aivan yhtälailla paineita. Esimerkiksi erään Helsingin yliopiston väitöskirjan mukaan jopa kolmasosa nuorista miehistä ovat huomattavan tyytymättömiä omiin lihaksiinsa (viite 5). Mikäli media tosiaan olisi miessalaliiton hallitsema ja sen tarkoitushakuinen tarkoitus alistaa naista, miksi se loisi myös nuorille miehille kuvatun kaltaisia paineita?

Toisaalta on hyvä pitää mielessä, ettei media synnytä näitä stereotyyppisiä malleja, vaan korkeintaan ruokkii niitä. Aivan kuten naistenkin kohdalla, myös miesten roolimallit juontuvat hyvin pitkälti puhtaasti biologisista seikoista eivätkä niinkään mistään median ”salaliitosta”.

Summa summarum. Feministinen mediatutkimus ei ole tieteellisesti objektiivinen tai rationaalinen, vaan poliittisen tarkoitushakuinen. Sen tekijät tahtovat löytää haluamansalaisen vastauksen ja lähtevät tästä lähtökohdasta tekemään tutkimusta. Todistusaineistoltaan paradigmat ovat lähes mitättömiä eikä “tieteenalaan” voi suhtautua kuin äärimmäisellä varauksella.

Lähteet ja viitteet

1. Yleisradion ja Anne Moilasen Tulta munille-radio-ohjelmasarja

2. Yleisradion ja Akuliina Saarikosken Bensaa liekkeihin-radio-ohjelmasarja

3. Yleisradion ja Jussi Förbomin Oikeutta ihmisille-radio-ohjelmasarja

4. YLE:n uutisten verkkojulkaisu 8.2.2009, viitattu 1.12.2009

5. Helsingin Sanomien verkkojulkaisu 3.6.2009, viitattu 1.12.2009

Kirjoitus on osa (3/8) mainitun johdantokurssin oppimispäiväkirjasuoritusta, jolla kirjoittaja sai alimman kurssilla myönnetyn arvosanan, vaikka teki moninkertaisesti työn suhteessa vaadittuun. Sattumaako?