Taantuma on kummaa aikaa. Eikä vain taloudellisesti, vaan myös keskustelukulttuurin kannalta. Jonkin aikaa sitten kuulin muun muassa, että oikeasti sikainfluenssa ja talouden taantuma ovat suomenruotsalaisten juutalaisten salaliitto. Kuulin myös etten minä ole suomalainen, enkä varsinkaan mies, koska ymmärrän myös ruotsia. En tiennyt pitikö sitä itkeä vai nauraa, vai tehdä vaihtoehtoisesti molempia.
Harhaisia ihmisiä on tietenkin olemassa aina ja kaikkina aikoina, se on selvää. On kuitenkin huvittava huomata, kuinka populistinen ja ksenofobinen retoriikka on yleistynyt aina taloudellisten taantumakausien aikana. Kun kaikki ei menekään niin hyvin kuin tahdottaisi, on valitettavan helppoa osoitella normista poikkeavaa ryhmää ja syyttää sitä.
Toisaalta on ollut uskomatonta huomata, kuinka osalla suomalaisista on yhä edelleen käsitys etteivät suomenruotsalaiset olisi suomalaisia, isänmaallisia tai että ruotsinkieliset pitäisivät itseään suomenkielisiä parempina ihmisinä. Viimeksi mainittu ajatus on puhtaasti muutamaa marginaalitapausta lukuun ottamatta vain ja ainoastaan fennomaanisten jäärien mielikuvituksen tuote, poliittisena lyömäaseena toimiva stereotypia. Nykyajan suomenruotsalainen ei ajattele olevansa muita parempi tai jotain muuta kuin pohjimmiltaan suomalainen.
Historiaa opiskelevana puhe suomenruotsalaisten epäisänmaallisuudesta pistää tietenkin korvaan. Suomen valtio-opillinen isä, J.V. Snellman, oli ruotsinkielinen eikä puhunut käytännössä suomea lain. Sama pätee suomalaisen kansallisromantiikan isiin, J.L. Runebergiin ja Zachris Topeliukseen, joista jälkimmäisen mukaan on minutkin nimetty. Toisen sortokauden pääarkkitehdin, kenraalikuvernööri Bobrikovinkin surmaaja Eugen Schauman ”snackasi” ruotsia äidinkielenään. Myös kansallissäveltäjä Sibeliuksen kotikieli oli, vähemmän yllättäen, ruotsi.
Sama mantra pätee hyvin pitkälti myös myöhempien aikojen suurmiehiin aina Mannerheimista presidentti Svinhufvudiin. Mannerheimin luottomies, sotien jalkaväenkenraali A.E. Heinrichs ja koko kansan tuntema linnanjuhlien Adolf Ehrnrooth lukeutuvat samaan sakkiin. Kiihkoisänmaallisen talonpoikaismarssinkin 12 000 osajanottajasta noin 2 500 oli ruotsinkielisiä. Melkoinen yliedustus, sanoisin. En lähtisi siis suomenruotsalaisia ainakaan epäisänmaallisuudesta ja suomalaisuuden halveksumisesta syyttämään.
Vaikka Keski-Uusimaan ruotsinkielinen väestö varsin marginaalinen onkin, on ruotsi vahvasti läsnä Etelä-Suomessa ja aivan Keski-Uusimaan kupeessa. Sipoossa väestöstä lähes 40% on ruotsinkielisiä, samoin Kauniaisissa. Inkoossa luku on 56% ja lähistöllä sijaitsevassa Porvoossa noin 32%. Jo yksin Helsingissä ja Espoossa asuu yli 55 000 virallisesti ruotsinkielistä ja kaupan päälle vielä me, jotka olemme virallisesti suomenkielisiä, mutta todellisuudessa kaksikielisiä. Puhumattakaan siitä, että valtakunnallisesti 70% työnantajista toivoo työnhakijoiltaan ruotsin osaamista.
Suomessa on tilaa kahdelle kansalliskielelle eikä vastakkainasettelu johda kuin ääriaineisten vahvistumiseen molemmin puolin. Sitä me emme tahdo, emmehän? Siis, pyydän, antakaa meille edelleen oikeus harjoittaa omaa kieltämme ja kulttuuriamme. Mekin suomme sen oikeuden teille.
Kaksi kieltä yhden kansan keskuudessa tehköön yhä meistä moninaisuudessaan yhtenäisiä. Hyvää ruotsalaisuuden päivää och samma på svenska!
Zachris Haaparinne
Kaksikielinen sudeettikeravalainen ja filosofian ylioppilas