Hyvää YK:n naisiin kohdistuvan väkivallan vastaista päivää

Erityisnuorisokasvatustyötä tekevä Non Fighting Generation-järjestön nuorille tekemä kysely kertoo karua kieltä: 48% 12-18-vuotiaista tytöistä on käyttänyt väkivaltaa kuluneen vuoden aikana. Yleisin tyttöjen käyttämän väkivallan muoto oli haukkuminen, jota kaksi viidestä käyttää kyselyn perusteella kuukausittain. Joka kolmannes vastaajista myönsi pilkkaavansa toisia vähintään kerran kuukaudessa. Noin neljännes kyselyyn vastanneista tytöistä käytti läpsimistä vähintään kerran kuussa, joka viides tönimistä ja alistamista ja nöyryyttämistä joka kymmenes. Kysely keräsi lähes 10 000 vastaajan otoksen. (1)

Selvityksen mukaan noin 40% tytöistä piti poikaystävän lyömistä hyväksyttävänä jos sille on “hyvä syy”. (2) Projektissa mukana oleva tutkija, Heini Lesojeff, kertoo etteivät tytöt näe poikaystävän lyömistä vakavana, sillä “poikaa ei kuitenkaan satu, sillä poikahan on fyysisesti paljon vahvempi.” (3)

Aiemmat tutkimukset myös osoittavat, etteivät tytöt ole jämähtäneet vain sanojen tasolle: pojat nimittäin joutuvat tyttöjä useammin väkivallan uhreiksi seurustelusuhteissaan. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen selvityksen mukaan jopa yhdeksän prosenttia pojista ja vain kaksi prosenttia tytöistä oli joutunut nykyisen seurustelukumppaninsa lyöntien ja potkujen uhriksi. Jopa yli 20% pojista oli joutunut seurustelukumppanin läimäisyn uhriksi, kun vain kuusi prosenttia tytöistä oli joutunut vastaavan uhriksi. (4, 5)

Erään tutkimuksen tutkijan, Venla Salmen, mukaan syy poikien kokemaan yleisempään väkivaltaan on “naisia ei saa lyödä”-asenteen vahva rooli ja “miestä ei saa lyödä”-koodin puuttuminen. Samantyyppisiä asenteita on ilmennyt myös Levottomat Tuhkimot-projektissa. (3)

Siis, hyvää YK:n naisiin kohdistuvan väkivallan vastaista päivää vaan kaikille. Vai miten se nyt oikein menikään?

Mahdollisuus, ei uhka

Alpo Ruotsalainen otti kirjoituksessaan tapansa mukaan negatiivisen kannan kaikkea EU:ta koskevaan (SS 18.11.). Ruotsalaisen pelottelut Suomen nettomaksajuudesta ovat vain retoriikkaa. Toki on totta, että jos vertailemme suoraan vain virallisia maksuja ja saatujen tukien määrää, erotus on negatiivinen.

Laskelma ei kuitenkaan ota huomioon kaupan vilkastumista ja kasvaneen kilpailun luomia alentuneita kuluttajahintoja. Esimerkiksi euro on laskenut tilastojen mukaan jo pelkästään elintarvikkeiden reaalihintaa noin 10 prosenttia.

Euroopan unionista ei tule liittovaltiota Lissabonin sopimuksen myötä. Tästä oiva osoitus on se, että Lissabonin sopimus takaa ensimmäistä kertaa juridisesti varmistetun tien erota unionista.

Kansallisten parlamenttien valta unionin päätöksenteossa vahvistuu. Kansallisilla parlamenteilla on tehtävä valvoa toissijaisuusperiaatteen toteutumista. Sen mukaan päätökset on tehtävä oikealla tasolla mahdollisimman lähellä kansalaista.

Vero- ja sosiaalipoliittiset päätökset vaativat vastaisuudessakin yksimielisyyttä sopimuksesta huolimatta. Lissabonin sopimus ei pakota Suomea vastaanottamaan ydinjätettä tai liittymään sotilasliitto Natoon.

Euroopan maat ovat vapaasta tahdostaan liittyneet osaksi unionia, eikä todisteita Euroopan laajuisesta kiristyssalaliitosta ole kuin kiihkeimpien EU:n vastustajien toiveunissa. Yhtä vähän on todisteita siitä, että EU olisi hajoamassa.

EU koostuu yhä Lissabonin jälkeenkin vapaaseen tahtoon perustuvasta yhteenliittymästä ja sen päätökset tehdään yhä säädösten pakottamana mahdollisimman lähellä kansalaisiaan. EU ei siis ole, kuten Ruotsalainen muiden populistien tapaan jaksaa kivenkovaa vängätä, Brysselin herrojen tai pääomarikkaiden yhtiöiden salaliitto suomalaista vastaan.

Zachris Haaparinne Filosofian ylioppilas Jyväskylä

Julkaistu Savon Sanomissa 25.11.2009

Puoluepoliittista radikalisoitumista

Kuten huomata saattaa, niin historiallisista kuin tämänkin päivän esimerkeistä, talouden taantumalla on taipumus lisätä äärilaitojen kannatusta poliittisella kentällä. Kaava pätee myös tämän hetken Suomeen. Ensin perussuomalaiset lisäsivät kannatustaan ja pian puolueesta irtautui vielä erilleen radikaalisiipi, Muutos 2011. Nyt sama ilmiö on toteutunut myös vihreissä: radikaalivihreät eroavat puolueesta perustaakseen oman puolueen. Kettuilun makua on ilmassa, sillä uuden puolueen nimi on “Vihreä puolue” vanhan “Vihreän liiton” sijaan.

Ryhmän mielestä nykyvihreät ovat taantumuksellisia porvareita ja haitallisempia ympäristölle kuin perinteiset vasemmistopuolueet. Radikaalivihreiden tiedottaja Ville Rantasta siteeraten, “Vihreiden toiminta on hirveää katsottavaa. Me emme erota nykyisiä vihreitä kokoomuksesta mitenkään.” No mitä nämä radikaalivihreät sitten kannattavat? Ei varmaan yllätä jos kerron, että kapitalismista luopumista, ympäristövallankumousta, energiankulutuksen rajua leikkausta ja yksityisautoilun kieltämistä. Eduskuntavaaleihin puolue ei kuitenkaan aio osallistua, sillä siellä ei kuulemma voi vaikuttaa isoihin asioihin.

Vaikka tämä saattaakin kuulostaa oudolta, ymmärrän näitä muutamaa kymmentä radikaalia jollain tasolla. Vihreän liiton toiminta on kieltämättä ollut kaiken kauniin maailmanpelastus- ja puunhalausretoriikan jälkeen varsin selkärangatonta toimintaa. Sinnemäen mukaan vihreät eivät esimerkiksi aio jättää hallitusta, vaikka hallitus liputtaisi kolmen ydinvoimalan puolesta. Kuten Linkola aikanaan vihreiden toimintaa ansiokkaasti kuvasi, ”mennään osoittamaan mieltä paitsi jos sataa.”

Tästä huolimatta en tietenkään voi suhtautua Vihreän puolueen tavoitteisiin kuin äärimmäisellä huumorilla. Kyseessä lienee tyypillinen joukko helsinkiläisiä city-vihreitä, jotka eivät ole eläessään joutuneet käymään kaupassa kauempana kuin sadan metrin päässä. Näen Vihreän puolueen kuitenkin loistavana poliittisena lyömäaseena. Etenkin kun puolue on ilmoittanut, että ”kaikki keinot ovat sallittuja järjestelmän horjuttamiseksi.” Ryhmittymän mukaan kaikilla toiminnan muodoilla vallitsevaa järjestelmää vastaan on ”aikansa ja paikkansa. Toisissa tilanteissa toiset keinot varmastikin tepsivät paremmin kuin toiset järjestelmän horjuttamiseksi, mutta se ei tee mistään toiminnan muodosta tuomittavaa.” Odotettavissa saattaa siis olla ekoterrorismia ja attentaatteja. Etenkin kun puolueohjelman hahmotelmassa todetaan seuraavanlaisesti: ” Emme aio haaskata voimiamme umpimieliseen reformistiseen toimintaan parlamentaarisin painotuksin, vaan toimintamme luonne on oleva enimmiltä osin vallankumouksellista. Tämä tarkoittaa, ettemme suinkaan pyri nykyisen järjestelmän muuttamiseen vaan kaatamiseen, sen perinpohjaiseen hävittämiseen.”

On huvittavaa, kuinka yhteistyö on vihervasemmistolaisille niin ylitsepääsemättömän vaikea käsite. Ei riitä, että on olemassa Vihreä liitto, SDP ja Vasemmistoliitto, vaan pitää olla myös SKP, KTP, STP ja Vihreä puolue. Ja mikä parasta, nämä ryhmittymät piikittelevät toisiaan minkä kerkiävät, useasti jopa kiivaammin kuin porvaripuolueita. Vihervasemmiston hajaannus on tietenkin hyväksi oikeistolle ja mikäli joukkoon kirjavaan astuu vielä uusi radikaalisiipi, en voi kuin olla tyytyväinen – sekaannus on taattu.

Toivokaamme, että Vihreän puolueen ekosekoilu tulee koitumaan myös Vihreän liiton tappioksi. Ne tekevät sen aivan itse, sanotaan!

Lähteet:

Helsingin Sanomat 11.11. 2009, viitattu 20.11.2009

Uutispäivä Demari 11.11. 2009, viitattu 20.11.2009

Vihreä lanka 11.11. 2009, viitattu 20.11.2009

Vihreä lanka 11.11. 2009, viitattu 20.11.2009

Lyhytnäköistä talouspopulismia

Metalliliiton aluetoimitsija ja Rauman kaupunginvaltuutettu (sd.) Jouni Nurmela otti kolumnissaan (UR 14.11.) kantaa teollisuuteen ja sen työvoimana käytettävien kansalaisuuksiin. Tiivistetysti voisi todeta, että Nurmela perimmäisin teesi oli, että suomalaisten pitäisi käyttää yrityksissään vain suomalaista työvoimaa työttömyyden kukistamiseksi.

Logiikka on ymmärrettävä, mutta valitettavan tuhoisa ja epäeettinen. Miksi kenenkään pitäisi ansaita työnsä vain kansalaisuutensa perusteella? Miksei työtä pitäisi ansaita pätevyytensä ja tuottavuutensa perusteella? On myös selvää, että mikäli yritykset alkavat palkata vain suomalaista kalliimpaa työvoimaa yrityksiinsä, niiden tuottavuus ja kannattavuus laskee. Oletan että jokainen tietää mitä tästä seuraa.

Entäpä jos kaikki muut ajattelisivat samoin kuin Nurmela? Royal Caribbean International on rakennuttanut jopa 11 laivaa Turussa ja pitänyt käytännössä telakan pystyssä. Yritys on kuitenkin pääasiassa yhdysvaltalainen, joten Nurmelan logiikallahan sen ei pitäisi rakennuttaa laivojaan Suomessa tai vähintäänkin rahdata tänne yhdysvaltalaista työvoimaa. Sama pätee myös Olkiluodon ydinvoimalatyömaahan. Miksi Arevan pitäisi huolia suomalaista työvoimaa, kun yhtiö on ranskalainen?

Nurmelan ajatus, että ”kotimaisilla ratkaisuilla hyödyt jäävät rajojemme sisäpuolelle, siitä on suomalainen hyvinvointi tehty” ei siis millään tavoin pidä paikkansa. Tämän kaltainen merkantilistinen talousajattelu on jo aikansa elänyt ja kelvottomaksi todettu niin taloustieteilijöiden kuin muidenkin toimesta. Vientivetoisella maalla, kuten Suomi, ei ole varaa jeesustella kuinka ihmisten, tai varsinkaan valtion, pitäisi suosia vain kotimaista. Vientimaat kun elävät juuri sen varassa, etteivät muut toimi niin.

Zachris Haaparinne, Filosofian ylioppilas

Julkaistu Uudessa Raumassa 18.11.2009

Kaksinaamaista politikointia

Antti Pesonen esitti (FL 10.11.) tavalliseen tapaansa populistisia näkemyksiä Suomesta ja sen kuvitellusta epädemokraattisuudesta. Pesosen keskeisin teesi lienee väite, jonka mukaan suomalaiset valtapuolueet harjoittavat lumedemokratiaa sillä ne eivät orjallisesti noudata kansalaiskyselyiden tuloksia.

Mutta onko Itsenäisyyspuolueen puheenjohtaja Pesosella todellisuudessa paljoakaan varaa kuittailla siitä, etteivät pääpuolueet noudata joka asiassa gallupien tuloksia? Pesosen mukaan valtapuolueet eivät edusta kansaa, mutta edustaako Pesosen omakaan puolue sitä?

Pesosen Itsenäisyyspuolue on ilmoittanut tavoitteekseen mm. erota EU:sta ja eurosta luopumisen. Ihmettelen miten tämä on mahdollista, sillä kansan enemmistö pitää Suomen EU-jäsenyyttä hyvänä asiana ja vain viidennes arvioi sen negatiiviseksi. Nousu on ollut jatkuvaa sitten vuoden 2006. On myös otettava huomioon, että Suomi liittyi EU:hun kansan äänestettyä selvästi jäsenyyden puolesta.

Samaten usko siihen, että Suomi on hyötynyt EU-jäsenyydestä on kasvussa. Noin 60% arvioi EU:n hyödyttäneen Suomea, kun vain 33% katsoo asian olevan toisin. Keväästä 2008 lähtien tyytyväisten määrä on lisääntynyt yhdeksän prosenttiyksikköä ja epäilevien määrä laskenut kahdeksan prosenttiyksikköä.

Huomioitavaa on myös, että toisin kuin Pesonen väittää, 59% suomalaisista katsoo EU:n suojaavan unionin kansalaisia globalisaation haitallisilta vaikutuksilta. Noin 73% suomalaisista uskoo, että EU:n avulla Suomi hyötyy globalisaation positiivisista vaikutuksista enemmän kuin ilman unionia.

Sama mantra pätee myös euroon. Vaikka itseään kansan mieheksi tituleeraava Pesonen vaatii euroa poistettavaksi ja markan palauttamista maan valuutaksi, 80% kansasta on toista mieltä. Miten tämä on mahdollista?

Eikö kansan mies luota kansaan kuin niissä kysymyksissä, joissa kansa sattuu olemaan samaa mieltä kuin Pesonen itse? Sellainenhan olisi vallan tekopyhää, eikö?

Zachris Haaparinne
Filosofian ylioppilas

Julkaistu Forssan Lehdessä 16.11.2009

Perussuomalaisten seksuaalipolitiikkaa

E-P:n perussuomalaisten nuorten pj Mikael Lithin ala-arvoista argumentaatiota hänen kehottaessaan (3.11.) välttämään Ruotsin tietä homoavioliittojen osalta. Se kuulemma osoittaa Ruotsin “äärimmäisen liberaalisuuden sekä arvojen hämärtymisen”.

Lithin mukaan homoavioliitto on “moraalisesti väärin”, mutta miksi? Sitä hän ei kerro. Tietävätkö perussuomalaiset Lithin kanssa, mikä on moraalisesti absoluuttisesti oikein? Vai onko moraali on subjektiivista? Miksi Suomen pitäisi väkisin pitää kiinni perinteisestä ydinperhemallista, kuten Lith asian ilmaisee?

Tarkoittaako tämä, että perussuomalaiset nuoret asettuvat poikkiteloin myös avioeroja ja yksinhuoltajia vastaan? Nehän eivät kategoriaan “perinteiset ydinperhemallit” mahdu. Lithin mukaan “yhteiskunnan lainsäädännöllinen tuki perhemuodolle, joka ei välttämättä tuo mukanaan pelkkää hyvää” on eettisesti väärin. Mikä uudistus toisi mukanaan pelkkää hyvää? Entä mitä huonoa homoavioliitot sitten tuovat mukanaan?

On uskomatonta huomata kuinka Suomesta löytyy yhä jääriä, jotka todella ajattelevat, että uudistuksia ei voi tehdä, koska niitä ei ole aiemminkaan tehty ja koska ihmiset on pakko normittaa yhteen, “moraalisesti oikeaan” muottiin.

Ilmeisesti perussuomalaiset edustavat tätä linjaa aivan virallisestikin, sillä puheenjohtaja Soini on todennut, että “seksuaalisuus kuuluu vain miehelle ja vaimolle, koska se vain on niin”.

Zachris Haaparinne

Jyväskylä

Julkaistu Ilkassa 11.11.2009

Yksi kansa, kaksi kieltä

Taantuma on kummaa aikaa. Eikä vain taloudellisesti, vaan myös keskustelukulttuurin kannalta. Jonkin aikaa sitten kuulin muun muassa, että oikeasti sikainfluenssa ja talouden taantuma ovat suomenruotsalaisten juutalaisten salaliitto. Kuulin myös etten minä ole suomalainen, enkä varsinkaan mies, koska ymmärrän myös ruotsia. En tiennyt pitikö sitä itkeä vai nauraa, vai tehdä vaihtoehtoisesti molempia.

Harhaisia ihmisiä on tietenkin olemassa aina ja kaikkina aikoina, se on selvää. On kuitenkin huvittava huomata, kuinka populistinen ja ksenofobinen retoriikka on yleistynyt aina taloudellisten taantumakausien aikana. Kun kaikki ei menekään niin hyvin kuin tahdottaisi, on valitettavan helppoa osoitella normista poikkeavaa ryhmää ja syyttää sitä.

Toisaalta on ollut uskomatonta huomata, kuinka osalla suomalaisista on yhä edelleen käsitys etteivät suomenruotsalaiset olisi suomalaisia, isänmaallisia tai että ruotsinkieliset pitäisivät itseään suomenkielisiä parempina ihmisinä. Viimeksi mainittu ajatus on puhtaasti muutamaa marginaalitapausta lukuun ottamatta vain ja ainoastaan fennomaanisten jäärien mielikuvituksen tuote, poliittisena lyömäaseena toimiva stereotypia. Nykyajan suomenruotsalainen ei ajattele olevansa muita parempi tai jotain muuta kuin pohjimmiltaan suomalainen.

Historiaa opiskelevana puhe suomenruotsalaisten epäisänmaallisuudesta pistää tietenkin korvaan. Suomen valtio-opillinen isä, J.V. Snellman, oli ruotsinkielinen eikä puhunut käytännössä suomea lain. Sama pätee suomalaisen kansallisromantiikan isiin, J.L. Runebergiin ja Zachris Topeliukseen, joista jälkimmäisen mukaan on minutkin nimetty. Toisen sortokauden pääarkkitehdin, kenraalikuvernööri Bobrikovinkin surmaaja Eugen Schauman ”snackasi” ruotsia äidinkielenään. Myös kansallissäveltäjä Sibeliuksen kotikieli oli, vähemmän yllättäen, ruotsi.

Sama mantra pätee hyvin pitkälti myös myöhempien aikojen suurmiehiin aina Mannerheimista presidentti Svinhufvudiin. Mannerheimin luottomies, sotien jalkaväenkenraali A.E. Heinrichs ja koko kansan tuntema linnanjuhlien Adolf Ehrnrooth lukeutuvat samaan sakkiin. Kiihkoisänmaallisen talonpoikaismarssinkin 12 000 osajanottajasta noin 2 500 oli ruotsinkielisiä. Melkoinen yliedustus, sanoisin. En lähtisi siis suomenruotsalaisia ainakaan epäisänmaallisuudesta ja suomalaisuuden halveksumisesta syyttämään.

Vaikka Keski-Uusimaan ruotsinkielinen väestö varsin marginaalinen onkin, on ruotsi vahvasti läsnä Etelä-Suomessa ja aivan Keski-Uusimaan kupeessa. Sipoossa väestöstä lähes 40% on ruotsinkielisiä, samoin Kauniaisissa. Inkoossa luku on 56% ja lähistöllä sijaitsevassa Porvoossa noin 32%. Jo yksin Helsingissä ja Espoossa asuu yli 55 000 virallisesti ruotsinkielistä ja kaupan päälle vielä me, jotka olemme virallisesti suomenkielisiä, mutta todellisuudessa kaksikielisiä. Puhumattakaan siitä, että valtakunnallisesti 70% työnantajista toivoo työnhakijoiltaan ruotsin osaamista.

Suomessa on tilaa kahdelle kansalliskielelle eikä vastakkainasettelu johda kuin ääriaineisten vahvistumiseen molemmin puolin. Sitä me emme tahdo, emmehän? Siis, pyydän, antakaa meille edelleen oikeus harjoittaa omaa kieltämme ja kulttuuriamme. Mekin suomme sen oikeuden teille.

Kaksi kieltä yhden kansan keskuudessa tehköön yhä meistä moninaisuudessaan yhtenäisiä. Hyvää ruotsalaisuuden päivää och samma på svenska!

Zachris Haaparinne

Kaksikielinen sudeettikeravalainen ja filosofian ylioppilas

Faktat ratkaisevat, eivät loukkaukset

Hannu Eklund vastasi sekä vastaukseeni (Yleisön Sanomat 27.10.) että Juha Tanskan kirjoitukseen (19.10.) uudessa mustamaalauskirjoituksessaan (30.10.). Tavalliseen tapaansa Eklund kiinnittää fanaattisuudessaan valitettavan paljon huomioita vastapuolen persooniin ja kansalaisoikeuksien polkemiseen.

Ensinnäkin Eklund kuvailee minua sanoilla ”nuoremman polven luterilainen politrukki Haaparinne”, koska mielestäni jokaisella on oikeus uskoa. Samaa mieltä kanssani on mm. Suomen perustuslaki. En kuitenkaan ole luterilainen kuin nimellisesti, kuten valtaosa suomalaisista, enkä varsinkaan mikään politrukki.

Olen pikemminkin jotain agnostikko-ateisti-panteisti-akselilta, tai jotain. En ole myöskään Eklundin näkemyksiä vastaan millään tasolla uskonnollisista, vaan nimenomaan oikeudellisista syistä. Uskomatonta, että Eklundin tapainen aikuinen mies sortuu noinkin halpamaiseen mustamaalaamiseen ja valehteluun. Kannattaa ensin tutkia ja sitten vasta hutkia, kuuluu vanha sananlasku.

Eklundin mukaan rippileirit tulisi kieltää siitä syystä, että ne koettavat vahvistaa kristillistä uskoa. Entä sitten? kysyn. Tietenkin tarkoitus on saada nuoria uskoon, mutta entä sitten kun tämä kuitenkin suoritetaan omasta tahdosta eikä pakottamalla tai manipuloimalla?

Kirjoittaja toteaakin, että niin poliittinen kuin uskonnollinenkin nuorisotyö on ”OK”, kunhan se ei sisällä uskonnollista tai poliittista julistamista. Mikseivät järjestöt saisi julistaa? Mikseivät aatteelliset yhdistykset saisi olla aatteellisia? Ei kai kukaan oleta, että esimerkiksi sosiaalidemokraattisten nuorten pitäisi pitäytyä objektiivisessa neutraaliudessa? Eikö Eklund usko, että nuoret kykenevät kriittiseen ajatteluun tai ajatteluun ylipäätänsä?

Toinen Eklundin argumentti on, että uskonnot ovat valetta. On aivan sama, ovatko uskonnot valetta, jokaisella on silti oikeus uskoa niihin.

Vaikka Eklund julistaa olevansa uskonvapauden puolustaja, on todellisuus karumpi. Eklund puolustaa vain ihmisten oikeutta uskoa kuten hän, siis oikeutta olla uskomatta, eikä kykene ymmärtämään fanaattisessa uskontovihassaan muiden oikeuksia. Surullista, sanoisin.

Toivottavasti SDP:stä löytyy enemmän suvaitsevaisuutta kuin sosiaalidemokraatiksi julistautuvasta Eklundista.

ZACHRIS HAAPARINNE

Filosofian ylioppilas

Julkaistu Kymen Sanomissa 3.11.2009

Uskonvapaus tarkoittaa myös oikeutta uskoa

Hannu Eklund otti kantaa (17.10.) kirjoituksessaan tapansa mukaan uskonasioihin, keskittyen tällä kertaa rippikoulukäytännön mustamaalaamiseen. Eklundin mukaan on väärin, että rippileirejä järjestetään, sillä nuoret saavat selvitysten mukaan niistä positiivisen kuvan uskonnosta. Eklundin mukaan tämä on manipulaatiota.

Ensinnäkin, rippikoulut eivät ole pakollisia kenellekään: jokainen voi itse valita meneekö rippileirille vai ei. Jos joku tahtoo rippileirille kuitenkin mennä, suodaan se oikeus hänelle. Muu olisi vapaan tahdon alistamista ja nuorten päätösvallan kaventamista.

Toisekseen, kyse ei ole mistään manipulaatiosta tai aivopesusta. Suomalaiset rippikoulut ovat eurooppalaisella mittakaavalla lähes täysin maallisia eikä niillä pakoteta ketään kääntymään. Leirin uskonnolliset kohokohdat ovat niinkin rajuja toimia kuin rukoilu, mikä ei ole edes pakollista, ja virsien laulaminen.

Tietenkin rippileireillä uskonto esitetään myönteisessä valossa, mutta toisin kuin Eklund, en näe tässä ongelmaa. Onko uskonnon esittäminen positiivisessa valossa lain vastaista? Eikö lapsia saisi kohdella rippileireillä hyvin vai mitä Eklund ajaa takaa?

Tämän lisäksi Eklund tahtoo kitkeä lapsilta ja nuorilta myös oikeuden kuulua kirkkoon. Miksi?, sitä en osaa sanoa. Ilmeisesti oikeus kuulua uskontokuntaan on Eklundin mukaan ”uskonnollista hyväksikäyttöä” ja ”manipulaatiota”. Tavoitteekseen Eklund ilmoittaa rippikoulujen ja lapsikasteiden lopettamisen.

Eklundin näyttää olevan ylitsepääsemättömän vaikea ymmärtää, että uskonvapaus tarkoittaa myös sitä, että jokaisella on halutessaan oikeus uskoa eikä olla vain ja ainoastaan uskomatta. Eklundin kaltaisen änkyrät eivät todellisuudessa ole sen parempia kuin fanaattiset uskovat, jotka koettavat väkisin tuputtaa omaa elämäntapaansa muille.

Todellisuudessa on parempi antaa kaikkien kukkien kukkia.

ZACHRIS HAAPARINNE

Filosofian ylioppilas

Jyväskylä

Julkaistu Kymen Sanomissa 27.10.2009

EU ja Lissabonin sopimus ovat mahdollisuus, eivät uhka

Perussuomalainen Mikki Nieminen vastasi kritiikkiini (16.10.), jonka esitin Lissabonin sopimuksen kritiikille (8.10.). Niemisen mukaan pidän oletusarvona sitä, että myönteinen tulos on ainoa oikea vaihtoehto. Olen tietenkin iloinen, että sopimus hyväksyttiin uusilla ehdoilla Irlannissa, siten että kaikki osapuolet voittivat.

Niemisen mukaan uudet edut eivät Irlannin kansaa kiinnostaneet, vaan muuttunut taloustilanne, johon haettiin helpotusta Lissabonin sopimuksesta ja EU:n kasvavasta integraatiosta. Näkemys on naiivin tarkoitushakuinen. Millä perustein uudet ehdot, muun muassa oman komissaarin säilyminen, eivät vaikuttaneet tulokseen? Ja mitä sitten, vaikka taloustilanne olisikin näytellyt suurta roolia hyväksymisessä?
On tietenkin selvää, ettei Lissabonin sopimuksen hyväksymisen jälkeen enää jatketa neuvotteluja. Ei-puolella ei yksinkertaisesti ole mitään tarjottavaa kansalle, joten miksi ihmeessä neuvottelut pitäisi käynnistää uudelleen, kun sopimus on jo hyväksytty?

Väitin aiemmin, että olisi ollut huono tulos kaikkien kannalta luovuttaa ensimmäisen äänestyskerran jälkeen. Nieminen koettaa sivuuttaa pointin väittämällä lausumaani subjektiiviseksi mielipiteeksi. Kysyn, millä perustein luovuttaminen olisi ollut hyvä tulos, kun neuvotteluiden jatkaminen loi lopulta tilanteen, joka oli niin kansan, maan hallituksen kuin EU:nkin mieleen?

En ymmärrä sitten laisinkaan tätä Euroopan unionin periaatteellista vastustamista. EU yhdessä Lissabonin sopimuksen kanssa ovat mahdollisuus, eivät uhka.

Zachris Haaparinne, Jyväskylä

Filosofian ylioppilas

Julkaistu Kouvolan Sanomissa 22.10.2009